Mielikuvilla on meille isompi merkitys kuin ymmärrämmekään. Mielikuvaharjoittelu on yksi käytetyimmistä henkisen valmennuksen metodeista. Urheilijat käyttävät sitä ahkerasti visualisoidessaan voittoaan ja matkaansa kohti podiumeja. Samoin meidän ostajien käyttäytymiseen vaikuttavat mielikuvat - ja niitä ohjaillaan häikäilemättömästi. Halusimmepa sitä tai emme. Mielikuvat itsestämme ohjaavat meitä valinnoissamme, päätöksissämme, rohkeudessamme, peloissamme. Miksei siis myös rakkaudessa? Miksen koskaan aiemmin ole pysähtynyt pohtimaan tarkemmin sitä millaisen mielikuvan olen rakkaudesta muovannut mieleeni?
Kaikille se ruusunpunainen, pumpulimainen, kevyt ja kelluva - kaiken syliinsä upottava alkuhuuma on tuttu. Se on ihanaa, se on epätodellista. Maailma on silloin niin kaunis ja väreissään huikaiseva. On sellainen olo, että maailma on vain meidän kahden ja mikään ei ole kauniimpaa. Mielikuvissaan rakkaus säilyy sellaisena aina. Huumaavana, loukkaamattomana, muuttumattomana, ikuisena. Mutta mikään ei kestä ikuisesti ja rakkaushormonitkin haihtuvat lopulta. Entä sen jälkeen, kun rakastumisen huuma haihtuu? Kun rakkaus ottaa kolhuja tai tahtotilaa rakastaa koetellaan? Kun elämä kolhii ja rakkautta punnitaan? Kun tulee loukatuksi tai loukanneeksi. Kun on riitaa tai erimielisyyksiä? Millaisena rakkaus silloin näyttäytyy? Miten suhde jatkuu, jos se kohtaa kriisin?
Omassa maailmassani ja mielikuvissani rakkaus on ollut aina jotain sellaista, joka on ollut kuin suojaava muuri. Tai sen olisi pitänyt olla. Jotain jonka varaan nojaan, kun maailma murjoo. Kallio. Tai seinä. Mutta kun rakkaus on ottanut iskuja, seinästä on murentunut pala. Se ei ole koskaan lisääntynyt. Vain hajonnut lopulta osiin, murentunut, kun se on riittävän paljon ottanut osumaa. Jäljelle on jäänyt vain rauniot tai kasa betonimurikoita, joiden yli olen astunut tai jättänyt kasan taakseni.
Mutta kuinka paljon tällainen mielikuva oikeastaan on minua auttanut? Ei yhtään. Koska ei rakkaus ole sellainen. Ei se ole pysyvä seinä, joka on nostettu pystyyn. Vaan se on muovautuva. Mikään elämässä ei ole pysyvää, kaikki muuttuu - niin myös kahden ihmisen välinen rakkaus. Ainahan voisin mielikuvissani rapata seinää ja paikata halkeamia ja lohjenneita koloja, mutta silloin se olisi aina se paikattu seinä. Ei enää koskaan yhtä eheä ja kaunis kuin silloin alussa. Niinkään se ei mene. Koska vaikka huuma ei kenties koskaan enää palaa alun jälkeen, rakkaus itsessään voi olla jopa kauniimpaa kuin silloin. Sitä on koeteltu, se on ottanut iskuja vastaan, silti kestänyt, vahvistunut ja luottamus ja arvostus toista kohtaan nousseet. Koska vaikeudet vahvistavat ja sitouttavat - jos ne eivät erota.
Pitäisikö rakkauden ollakin mielikuvissa jotain elastisempaa? Elävää? Muuttuvaa? Jotain sellaista, mikä voisi kasvaa ja kukoistaa vaikka se toisinaan tallautuisi tai jäisi paitsioon? Kuin niitty, jota toisinaan kylmyys, kuivuus tai vaihtuvat vuodenajat koettelevat ja toisinaan oikein ravittuna ja kasteltuna se kukoistaa mitä moninaisimmissa väreissä, kukkaloistossa ja huumavana tuoksujen sinfonioina? Jotain sellaista, jonka pysyvyyteen voi luottaa, vaikka se muuntuisikin.
Metsä, jonka vihreys vaihtelee ja puusto elää. Jossa välillä linnut laulavat suloisesti ja toisinaan puut taipuvat tuulessa. Osa kaatuukin, mutta silti sen sitkeys on ihaltavaa. Koska se ei kuole - se hengittää ja elää, jos sen annetaan elää. Se antaa voimaa ja happea ympärilleen, jos sitä ei tukahduteta. Jos sen rikkaruohot kitketään ja sen maaperä saa ravinteita ja vettä. Siihen voi luottaa. Aina.
Niin. Metsä on hyvin suomalaista. Se on ikivoimaa, se on pyhää ja pysyvää. Se on erinomaisen hyvä mielikuva kestävästä, sitkeästä ja voimaannuttavasta rakkaudesta. Päätän, että kallioni ja seinäkkeeni ovat jatkossa metsä. Siellä sieluani ravitaan. Sinne voin jäädä, eikä minun tarvitse lähteä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti