lauantai 5. syyskuuta 2020

"Mä en pelkää tän elämän eessä"

Viime aikoina huomaan seilanneeni hyvin ristiriitaisissa tunnelmissa ja mietteissä. Toisinaan huomaan ihan hirveästi käyttäväni aikaa siihen, että mietin mitä muut minusta ajattelevat. Pitävätkö he minusta oikeasti vai teeskentelevätkö? Arvostavatko he osaamistani vai pitävät minua vain tyhjänpäiväisenä tai vielä pahempaa - tyhjäpäisenä? Ihastuvatko ihmiset persoonaani vai inhoavatko? Ja toisinaan on päiviä, jolloin minulle on aivan sama mitä muut minusta ajattelevat. Tiedän kuka ja mikä olen ja missä ja miksi olen hyvä. Ja niinhän se pitäisikin olla. Muiden mielipiteillä ja ajatuksilla ei pitäisi olla isoa painoarvoa ainakaan siihen millaisena itsensä näkee ja kokee. Vaikka ihailen ihmisiä, jotka lukeutuvat aina tähän jälkimmäiseen, itsevarmempaan porukkaan, salaa mietin, että voiko kukaan olla täysin immuuni muiden mielipiteille? Koska väkisin tulee tilanteita vastaan, jotka aiheuttavat mielipahaa tai tulee loukatuksi jonkun taholta ja sitä reflektoi itseään, mikä toisaalta toisen käyttäytymisen tai oman tunnereaktion siihen aiheutti. Samalla myös pohdin sitä, että jos koskaan kenenkään mielipiteillä sinusta itsestäsi ei ole merkitystä, niin eikö se kuulosta aika ylimieliseltä? Jopa narsistiselta? Minulla on aina ollut kova miellyttämisen ja huomioiduksi ja ennen kaikkea pidetyksi tulemisen tarve. Luokanvalvojat, opettajat, esimiehet, arvostetut kollegat - kuka milloinkin on ollut se, jonka huomiosta ja arvostuksesta olen tiedostamattakin kisannut. Mutta vielä enemmän kuin tämä piirre minussa, sen myöntäminen - jopa itselleni on hävettänyt minua. Ja jotenkin häpeän sitä yhä. Koska yhdistän sen epävarmuuteen, huonoon itsetuntoon, huomionnälkään - tunteisiin, jotka eivät mielestäni sovi vahvalle, itsensä kanssa sinut olevalle järkevälle aikuiselle, jollaiseksi valtaosin itseni tunnenkin ja myös jollaisena haluan muiden minut näkevän. Tämä ristiriitaisuuden kehä kuljettaa minut aina siihen samaan pisteeseen. Mitä se kaikki kertoo minusta? Miksi koen tarvitsevani muiden ihmisten mielipiteitä tai pidetyksi tulemisen tunnetta kokeakseni itseni arvokkaammaksi tai paremmin kelpaavaksi? Vai onko se jotain muuta? Ulkopuolelle jäämisen pelkoa? Itseluottamuksen puutetta? Sinänsä tämä taustalla oleva tunne - tulla kuulluksi, nähdyksi, arvostetuksi - on meihin jokaiseen ihmiseen sisäänrakennettu ominaisuus, joka on meissä kaikissa syntymästämme lähtien - vauvasta vaariin, koska se on ollut elinehtomme. Jo pieni vauva haluaa tulla kuulluksi ja nähdyksi (jo siksikin, ettei selviäisi ilman huolenpitoa)mutta myös kokeakseen turvallisuuden tunnetta. "Tunne siitä, että ei ole tullut nähdyksi, voi järisyttää ihmisen henkistä hyvinvointia missä tahansa vaiheessa elämää. Nähdyksi tulemattomuus voi aiheuttaa hyvin kivuliaita tunteita, jotka saattavat laskea itsetuntoa ja viedä luottamuksen omiin kykyihin sekä siihen, että on tärkeä ja arvokas" sanoo Terveystalon johtava psykologi Tuija Turunen. Kun pysähdyn tähän, ymmärrän paljon paremmin sitä, miksi tällekin tunteelle pitää antaa tilaa ja ymmärtää oman käyttäytymisen ja tunteiden juurisyyt. Kaikilla meillä on omat kipupisteemme ja epävarmuutemme. Tiedättekö mikä vanhenemisessa on hienointa? Minusta se on se, ettei pelkää myöntää olevansa vielä ihan kesken. Monessakin suhteessa. Myöntää omia heikkouksiaan ja kipupisteitään - jopa näyttää niitä. Olla häpeilemättä niitä. Koska on ymmärtänyt, että jokaisella meistä on omat kipupisteemme. Ja jokaisen meistä matkamme on ainutlaatuinen ja -kertainen. Kasvamme kukin, muovaudumme itseksemme, kukin eri tavalla ja eri aikaan. Eivätkä kaikki pääsee lähellekään samaa lopputulosta kuin toiset. Ellei ole rohkeutta kohdata niitä omia kipupisteitään ja pureksia niitä pieneksi. Niin - siksi varmasti ärsytän niin monia. Olen monen mielestä liian itseriittoinen. Vaikka ei se sitä ole - jopa päinvastoin. Olen vaan sinut omien heikkouksieni ja kipujeni kanssa. Enkä enää häpeile niitä myöntää. Kuten Tähkäkin lauleloo: "Mä en pelkää tän elämän eessä". Sitä se on. Koska elämä kaikkine kipuineenkin on niin valtaisa lahja enkä millään malttaisi odottaa nähdäkseni kuinka paljon maailmankuvani ja oppini niin itsestäni kuin muista voikaan vielä laajentua. Matka on täysin kesken, mutta se on sen arvoista. Kiitollinen kaikista opeista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti