Vanhenemisen vääjäämättömyys

Olen aina ollut sitä mieltä, että jos jostain joutuu luopumaan, jotain saa tilalle. Mutta onko vanhenemisessa sittenkään niin? Vai onko se loppupeleissä vain pelkkää luopumista? Siksikö ikääntymistä ja vanhenemista karsastetaan? Naisena varsinkin, kun lähentelee sitä neljän ja viidenkymmenen välistä rajapyykkiä, huomaa ajattelevansa yhä enenevissä määrin vääjäämättä lähestyviä vaihdevuosia. Ovatko pian parhaimmat seksuaaliset vuodet historiaa? Hiipuuko halut vääjäämättä? Samassa suhteessa, kun kilot alkavat kertyä vyötärölle aineenvaihdunnan hidastuessa. Unen laatu huononee, hiukset, kynnet, iho - kaikki heikkenee estrogeenin vähentymisen myötä. Itkuisuus, ärtyisyys, jopa aggressiivisuus lisääntyvät ja PMS-oireet pahenevat, kun hormonit heittelevät. Tuntuu kuin isosta osasta naiseutta joutuisi pian luopumaan ja antautumaan jollekin sellaiselle minkä olemassaolosta ei tiedä, mutta jonka pelkää olevan jotain sellaista mikä muuttaa minua sellaiseksi, jollainen en kenties haluaisi olla. Juuri kun on ehtinyt seestyä ja alkanut nauttia siitä itseydestä, joksi on muovautunut edellisten ikä- ja muiden kriisien jälkeen. Ja joku sanoo vielä, että elämä naisena on yhtä juhlaa. Jotenkin on alkanut tuntua, että se on pian yhtä luopumista. Ehkä tähän kaikkeen aavistuksen haikeaan ikävaiheeseen on johtanut myös se, että on joutunut kohtaamaan sen tosiasian, että omat lapset itsenäistyvät liian kiivasta tahtia. Että ei ole enää se, joka on tärkein tai jolle kerrotaan salaisuudet, vietetään yhdessä aikaa tai ollaan. On ollut hyväksyttävä, että ei tunne enää omaa lastaan niin kuin joskus tunsi, vaan hän on noussut jo puolittain omille siivilleen ja on aivan hetkien kysymys, koska ne siivet ottavat lopullisesti tuulta alleen. Se kuuluu tähän ikään lohduttavat muut öidit, joiden lapset ovat vastaavan täysiikäisyyden kynnysvaiheen eläneet. Ja varmasti äidillä ja tyttärillä se pesäeron tekeminen on vielä konkreettisempaa, mutta on se haikeaa. Luopumista jälleen.

Huomaan tirauttavani pienet aamuitkut, kun kuulen tarinan radiossa, jossa isä laulaa iltaisin lapsilleen Päivänsädettä ja menninkäistä. Niin minäkin tein ja rapsuttelin pienet uniset pörröpääni uneen. Toisinaan umpiväsyneenä ja arvostamatta niitä hetkiä lainkaan. Nyt maksaisin pienoisen omaisuuden, jos pääsisin edes hetkeksi tuohon hetkeen vielä. Silittämään tuhisevaa lastani, joka ei häätäisi kättäni pois. Niin. En ole keksinyt nyt yhtään mitä olisin saanut tässä vaihtokaupassa tilalle? Vanhenemisen vääjäämättömyyden edessä näen vain ne luopumisen ennusmerkit niin vahvoina. Ja tiedänhän minä. Elämä on juuri niin rikasta kuin sen kuuluukin ja miten siihen asennoituu, mutta tosiasioita sen edessä ei pääse karkuun. Se tuijottaa vastaan peilistä joka päivä. Tai konkretisoituu ähinänä, kankeutena, kipuiluna siellä missä ennen ei edes huomannut vaivaisuutta. Milloin elastisuus kaikessa katosi ja tilalle tuli tämä outo jäykkyys tai eri puolilla kehoa hämmennystä aiheuttavat pikkukrempat? Vitsinä voi heittää, ettei urheilija tervettä päivää näe, mutta sille ei edes itse jaksa nauraa. Tiedän, aina voisi olla huonomminkin eikä tästä ollut tarkoitus tulla mikään valitusten virsikirja. Vaan enemmänkin hämmentynyt pohdinta siitä, miten kaikki muuttuukaan ja niin nopeasti ettei sitä edes huomaa. Enkä ole ihan varma olenko aivan vielä kaikkea valmis hyväksymään. Oletteko te? Kertokaa minulle, että tiedän ja osaisin olla kiitollisempi. Mitä te olette saaneet tilalle? Vai lähdenkö suosiolla vain taistelemaan itseni kanssa tuolle hyväksymisen tielle. Että tätä se nyt on. Vai onko minulla vain vaivunpa-tässä-nyt-itsesääliin-päivä? Kiitos ihanat. Kun olette siellä. Tiedän, etten ole yksin tässä(kään) venheessä.