"Oikeat ystävät eivät lähde luotasi silloin, kun sataa. He seisovat vierelläsi ja pitelevät sateenvarjoasi"
Tämä kolahti tänään. Ihan kuten rakkaus ja parisuhdekin, ystävyyskin näyttäytyy totena sanojen lisäksi tekoina. Kiireenkin keskellä lähetetty viesti: "Miten jaksat? Mitä Sinulle kuuluu?". Puhelinsoittona. Vaikka halaus-emojina, jos muuhun ei sillä hetkellä riitä paukut tai aika. Tai vaikka lenkkiseurana. Tarjoutua tulemaan tueksi.
Me ihmiset olemme monesti niin itsekeskeisyyden kuplassamme, että muistamme lähimpiämme vain niinä hetkinä, kun me itse seisomme siellä sateessa ja huomaamme, ettei kukaan olekaan pitelemässä sateenvarjoa vierellämme. Jaetut murheet, olkapää johon nojata, korvat, jotka kuuntelevat - joskus ei tarvitse muuta. Ei tarvitse ratkaista ongelmaa, riittää, kun voi helpottaa toisen olotilaa. Yksin ja pimeässä mörötkin tuntuvat suurilta, esteet ylitse pääsemättömiltä.
Välittäminen ja viitseliäisyys - niistä tuntuu olevan tänä päivänä huutava pula. Niin työpaikoilla, asiakaspalvelutyössä kuin kotona parisuhteessa, ystävien tai perheenjäsenten kesken.
Välittäminen ja viitseliäisyys lähtevät meistä jokaisesta ja jokainen meistä kykenee siihen - jos haluaa. Ne ovat asioita, jotka eivät maksa mitään - paitsi vaivan. Tekoja, joita tehdään, kun kukaan ei käske tai erikseen pyydä. Olen aina pyrkinyt olemaan ihminen, joka antaa. Koska givers gain, right? Aina en ole onnistunut täysin, myönnetään. Omakin ego ja vauhti ovat sokeuttaneet silmiäni, pitänyt itsestäänselvyytenä, että se sateenvarjo on siellä, kun tarvitsen. Olenko aina muistanut itsekään kysyä tai tarjota sitä toiselle? Opin. Ja yritän.
Siksi joskus pieni kaiherrus hiipii sisälleni. Vahvatkin tarvitsisivat toisinaan tukea. Meilläkin on sadepäiviä.
Ole tänään sinä se, joka soittaa yksinäiselle tai kysy lähimmältäsi "Miten sinä voit? Voitaisko nähdä? Haluatko, että kuuntelen vuorostani sinua?"
Koska vaikka sataisi, värit muuttuvat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti