Ei, en ole teitä hyljännyt. Vaikka näin pitkään en varmaan koskaan ole ollut blogi-historiani aikana kirjoittamisesta erossa. Tai teistä rakkaat lukijat & seuraajat. Antakaa anteeksi. En ole unohtanut teitä tai kirjoittamista. Jäin Netflix-koukkuun. Ihan kunnolla ja ensimmäistä kertaa. Niin voi käydä näköjään keski-ikäisellekin. "Kiitos" oikeastaan kuuluu rakkaalle ystävälleni, joka tätä sarjaa minulle suositteli. Ja ihan ensimmäisestä jaksosta tiesin, että morjens. Nyt sitä mennään. Kokeilkaa ja katsokaa, jos uskallatte. Kyseessä on Silta -sarja. 4 kautta, 38 jaksoa, joka tarkoittaa 38h ja ihan "helposti" ahmaisin ne tässä vajaan parin viikon aikana. Eli käytännössä enpä vapaa-ajallani ole paljon muuta ehtinytkään tehdä ;) Aikaahan se vaan on.
Mutta siitä minun ei pitänyt kirjoittaa lainkaan vaan ihan muusta aiheesta. Eikö olekin omituista, että asiat, joista me arjessamme monesti valitamme saattavatkin kääntyä ihan toisessa tilanteessa juuri sellaiksi asioiksi, joita jäämme kaipaamaan, kun ne viedään meiltä pois? Tätä kysymystä voisi lähestyä hyvinkin filosofisesti ja kukapa tietää ehkä sen teenkin, mutta aloitan ihan arkisista oivalluksista.
Pikkulapsiaika - kuka vanhempi voi oikeasti ja rehellisesti nostaa kätensä ylös, että osasi nauttia siitä ajasta aikuisen oikeasti? Kun lapset olivat vuoron perään oksennustaudissa, nuhakuumeissaan, korvasäryissään ja kurahousuja ja -rukkasia etsittiin aamuisin silmät ristissä huonosti nukuttujen öiden jälkeen eteisessä kiljuvien lasten kakofonian kaikuessa täysin ontossa päässäsi ja tiesit, että tulossa on työsi kannalta tärkeä päivä? Tai kun ainoat asiat, jotka vaihdoitte puolisosi kanssa koskivat roskapussien ja lasten viemisiä, tiskejä, kauppalistoja ja sitä, kuka pystyy jäämään kotiin sen jälleen kuumeisen lapsen kanssa? Niin - nyt niitä asioita ei muistele enää kauhulla tai kasvavalla ketutuksen määrällä vaan kaiholla ja muistaen vain ne ihanat asiat, kuten pienet pehmeät kätöset, jotka kietoutuivat kaulasi ympärille, kun nostit sen punaposkisen palleron syliisi pitkän työpäivän jälkeen hakiessasi hänet tarhasta. Tai ne tuikkivat silmät, jotka tuijottivat sinua herkeämättä ja suusta kuului kysymyksiä toisensa perään "Äiti, miksi toi kukka kukkii? Äiti, miksi ihmiset saavat lapsia? Äiti, miksi me menemme joka ilta nukkumaan?" Loputtomasti. Mitä ihastuttavimpia ajatuksen helmiä, jotka kimpoilivat pientä päätä askarruttaen. Niinpä. Aika. Se menee liian nopeasti.
Ruuhkavuodet - aamupalaa, kuskausta, töitä, läksyjä, kokeisiin lukua, harjoituksia, treenejä, ruoanlaittoa, lisää töitä, siivousta, pyykkäystä, väittelyä, iltapalaa. Yö, nukkumaan, aamu ja kaikki toistuu. Repeatilla. Silloin tuntuu, että omaa aikaa ei ole koskaan ja kaikki vaan toistuu samanlaisena, joka päivä. Hirveä kiire päällä niin töissä kuin kotona. Mutta ah kuinka täyttä elämää sekin on. Tulee päivä, jolloin havahtuu siihjen, että pian tämä loppuu. Ja silloin tulee paniikki. Miten hyvitän lapsilleni kaikki ne hetket, jolloin en osannutkaan olla läsnä? Miten osaisin nauttia näistä vähäisistä jäljellä olevista, koska heidän lentonsa kotipesästä on lähempänä jokainen päivä. Niinpä. Aika. Se menee liian nopeasti.
Yksinyrittäjyys - Ryhdyin yrittäjäksi n. 1,5v. sitten. Pitkässä juoksussa se ei ole vielä mitään. Silti eniten olen kipuillut sitä, että en kuulu mihinkään. Olen menettänyt työyhteisön, olen yksin. Yrittäjyydessä rahantulo on aina epävarmaa ja kaikesta vastaat itse. Huomasin juuri, että olen koko tämän lyhyen yrittäjyyteni aikana keskittynyt aivan liian paljon vatvomaan ja murehtimaan näitä yrittäjyyden heikkouksia. En ole muistanut riittävästi keskittyä niihin vahvuuksiin ja mahdollisuuksiin, joita selkeästi on kuitenkin enemmän. Nyt, kun olen jälleen eräänlaisessa risteyksessä ja pohdin, että entä jos "myyn" sieluni jälleen toisen tahon hallinoitavaksi, vaikka vain määräajaksi, niin mitä menetänkään? Vapauden. Enää en nuku joinakin aamuina pitkään, jos nukuttaa. En mene jumppaan tai salille kesken päivän tai ole kotona, kun nuoriso pääsee koulusta. Tai lähde ex tempore pohjoiseen kotiini pidemmäksi aikaa puolisoni luokse. Tai pidä pitkää kesälomaa. Tai käytä vapauttani ja luovuuttani siihen, että jokainen päivä on uusi mahdollisuus ja mitä vaan voi tapahtua. Koska näinkin monesti on käynyt. Olen löytänyt itseni mitä ihmeellisemmistä ja uusista tilanteista. Eikö olekin kummallista, että juuri niitä epävarmuustekijöitä, jotka myös mahdollisuuksina voisi nähdä, näen vasta nyt kirkkaammin, kun jo tiedän, että jos planeetat ovat kohdillaan, luovun vapaudestani hetkeksi. Toki varmuuden, toimeentulon ja työyhteisön saan.
Aina ja kaikessa on kaksi puolta. Jing ja jang. Musta ja valkoinen. Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Kun jotain saa, jotain menettää. Niin se vain on. Ei ole olemassa sellaista ratkaisua, joka tekisi meidät autuaaksi. Tai jos joku vaikuttaakin siltä, se ei ole totta. Kuten tiedätte sanonnan "liian hyvää ollakseen tott"a ja tässäkin vanhassa sanonnassa piilee totuus.
Pysähdy Sinäkin joskus miettimään mistä asioista arjessasi juuri nyt valitat? Koska silloin tiedät mitä tulet vielä joku päivä kaipaamaan. Mutta päätäkin sen sijaan, että jäisit siihen niiden heikkouksien murehtimiseen ja vatvomiseen kiinni, että keskityt vain niihin mahdollisuuksiin ja vahvuuksiin - positiiviseen puoleen. Yhtäkkiä huomaatkin, että olet enemkmän läsnä arjessasi etkä jää siihen negatiivisuuden muottiin nalkkiin. Ajattele vaikka terveyttä. Usein me valitamme ja suremme meidän pikkukremppoja ja tauteja, jotka kaatavat meidät hetkeksi petiin. Mutta entä jos olisikin oikeasti tosi kyseessä? Jäisimmekö surkuttelemaan vaan eläisimmekö kuin viimeistä päivää? Usein sellainen henkilö, joka jo tiedostaa väistämättömän kuoleman, ei enää valita mistään. Enemmämnkin ehkä nauttii niistä jäljellä olevista asioista ja ajasta. Miksikö?
Niinpä. Aika. Se menee liian nopeasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti