Olette törmänneet aiemmin minunkin blogi-teksteissäni viittauksia Havaintoja parisuhteeseen-blogin Sami Minkkisen ajatuksiin ja kirjoituksiin. Olen pitänyt häntä parisuhteen rehellisenä tulkkina ja kääntäjänä. Miehenä, joka osaa sanoittaa syvimmätkin tunteet auki ja kertoa tarinoita miehen ja naisen välisestä suhteesta, sen haasteista, rakkaudesta ja rakastamisen ihanuudesta aidosti, hersyvästi ja siten, että me kaikki olemme voineet niihin tarinoihin samaistua.
Sunnuntaina kun avasin hänen bloginsa, meinasin saada sydärin. Hänhän on siis mies, joka on jo kerran eronnut, mennyt naimisiin toistamiseen ja sai juuri vauvan pari kuukautta sitten. Ja nyt hän kirjoittaa näin:
"Istuin sohvan reunalla ja sanoin ne lauseet, joita ei koskaan haluaisi joutua sanomaan. Lauseet, joiden jokaisessa sanassa asui iso merkitys. Minä haluan, että jatketaan tästä eteenpäin yhdessä vanhempina, mutta emme enää toistemme puolisoina. Siinä hetkessä ei ole muuta kuin paljas totuus. Turva kertoa sanoja, joita ei koskaan tahtoisi sanoa, mutta jotka on vain sanottava. Minulla on tunteita toista ihmistä kohtaan. Olen rakastunut toiseen ihmiseen. En ole uskaltanut kertoa."
Tarina jatkuu ja Minkkinen puhuu itsensä kohtaamisesta, siitä että haluaa olla vihdoin rehellinen itselleen, siitä olisiko pitänyt jättää tämä kirjoittamatta vain siksi, että tietää mitä se tulee aiheuttamaan. Vai tajusiko sittenkään? Miten naiset samaistuvat siihen tilanteeseen mitä vastasynnyttänyt nainen kokee? Miltä se tuntuisi, jos mies juuri sillä hetkellä sanoisi nuo sanat? Jättäisi kaiken uuden rakkauden takia. Rakastumisen huuman vuoksi.
En peittele sitä ettenkö minäkin olisi ensiksi ollut tyrmistynyt, pettynyt ja jopa tuominnut tämän kyseisen henkilön ratkaisun. Se tuntuu käsittämättömältä, että kukaan voisi tehdä noin. Kuka on noin raukkamainen mies, että hylkää vastasyntyneen ja tämän äidin, oman puolisonsa, tuolla hetkellä?
Luin Minkkisen tekstin tänään uudelleen ja tavasin niitä satoja vihan, syytösten, epäuskon, raivon ja halveksunnan täyteisiä kommentteja ja mietin vain kuinka mielenkiintoista on seurata tällaista keskustelua ja syntynyttä some-raivoa. Havainnoida ihmisten käyttäytymistä ja sitä, kuinka vahvasti osa reagoi. Oli mukana toki myös asiaan neutraalimman lähestymisen ottaneita, jopa ymmärtäviä saman kokeneita.Petettyjä, jätettyjä, jättäjiä, ja heidän tarinoitaan, joissa puolusteltiin rakkautta tai sitä, että jos ei rakasta, niin kannattaako olla yhdessä vain lasten takia. Tai elää valheellista elämää.
Huomaan, etten tuomitse enää. Koska mikä oikeus minulla siihen olisi? En tunne ihmistä, en hänen puolisoaan. En tiedä heidän taustojaan. En välttämättä hyväksy tätä tekoa tai ainakaan sen ajankohtaa. Tunnen valtavaa myötätuntoa. Heitä kaikkia kohtaan. Ja tulen surulliseksi. Koska tiedän osan siitä tuskasta, mitä noiden erosanojen ja tuon päätöksen taakse kätkeytyy.
En ole koskaan osannut ymmärtää niitä ihmisiä, jotka kokevat voivansa tuomita toisten käytöstä. Ajattelen niin, että joko he eivät tiedä tästä elämästä ja sen eri väreistä vielä riittävästi tai heillä on itsellään käsittelemättömiä ongelmia. He eivät ole vielä valaistuneet elämälle, kuten buddhalainen ajattelee. En tiedä buddhismista riittävästi, mutta mitä enemmän olen elämääni elänyt ja kokemuksia kartuttanut kirstuuni, alan olla sitä mieltä, että Siddhartha Gautama oli sangen viisas mies. Hänen elämänfilosofiansa, siksi sitä sanon, koska buddhismi ei ole uskonto, tähtää nirvanaan eli valaistumiseen. Tilaan, jossa me olemme vapautettuja kärsimyksestä. Tilaan johon päästäksemme meidän täytyy keskittyä hyvyyteen ja viisauden kehittämiseen.
Minkkisen tarina on hyvä esimerkki. En osaa ajatella häntä pahana ihmisenä. Keskeneräisenä ehkä. Kuten en monia muitakaan. Vaikka he olisivat minua loukanneet. Siksi en sorru tuomitsemiseen vaikka ymmärränkin ihmisten reaktioita. Mutta vaikka jaksan uskoa ihmisten hyvyyteen heidän paskamaistenkin tekojensa tai sanojensa jälkeen, en ole sinisilmäinen tai naiivi. En ole myöskään mikään pyhimys, jolla on iso sydän. Se on iso vain heille ketkä ovat rakkauteni arvoisia. Jatkan valaistumiseni tiellä ja keskityn hyvään ja laajentamaan maailmankatsomustani. Ehkä saan seuraavassa elämässäni jatkaa tätä hyväksynnän ja valaistumisen tien opettamista muille buddhistien tapaan. Koska maailma ei suinkaan ole vielä valmis. Viha asuu niin monessa meissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti