En tiedä miettivätkö muut ihmiset niin paljon eri asioita ja niiden taustoja. Analysoivatko kaikki ihmiset niin paljon toistensa sanomisia, niiden merkityksiä vai onko se vain meidän naisten helmasynti? Tai onko se synti lainkaan?
Niin tai näin, mutta oletteko koskaan pohtineet mitä tietyissä tilanteissa saisi sanoa ja mitä ei?
Saako hoikka nainen valittaa hieman pulleammalle sitä, että on lihonut? Tai että on tyytymätön itseensä? Saako fyysisesti terve ihminen harmitella tulossa olevaa flunssaa henkilölle, jolla on pysyvä sairaus? Entä saako varoissaan oleva, hyvin toimeentuleva ihminen kertoa hankinnoistaan ja huolettomasta elämästään ystävälleen, jolla on tiukkaa rahasta?
Saako juuri aurinkolomalta palannut narista Suomen ankeasta ja pimeästä talvesta henkilölle, joka ei ole päässyt aurinkoa näkemään aikoihin? Tai saako ihminen, joka on tottunut reissaamaan paljon mutta ei hetkeen ole päässyt mihinkään, surkutella kohtaloaan toiselle, jolla ei juuri koskaan ole taloudellisesti ollut mahdollista matkustaa mihinkään?
Saako töihinsä hukkuva valittaa työtaakkaansa tahattomasti työttömäksi joutuneelle tai yrittäjäystävälleen, joka tuskailee liian vähäisen asiakasvirran vuoksi?
Entä saako rasittunut kotiäiti surkutella väsymystään lapsettomalle ystävälleen, jonka suurin haave olisi saada lapsia? Tai saako parisuhteeseen hieman kyllästynyt nalkuttaa kumppanistaan vuosia sinkkuna olleelle ystävälleen, joka vaan tahtoisi löytää sen oman rakkaan?
Näitä esimerkkejä löytyy lukuisia meidän jokapäiväisestä arjesta. Miksi se olisi pois meiltä, jos jollain toisella menee jokin osa-alue elämässään paremmin kuin meillä itsellämme juuri sen osalta? Eikö meidän tulisi osata iloita ja olla onnellisia ystäviemme puolesta, jos näitä on kohdannut sellainen onni, jonka me kenties omalle kohdallekin soisimme.
Tiedän. Kyllä meidän pitäisi. Ja useimmiten osaammekin. Aina se ei ole niin helppoa. Etenkin, jos elämä murjoo vähän joka suunnalta.
Mutta muistakaa minun elämän ohjeeni silloin. Tulee aina aika, jolloin on Sinun vuorosi loistaa. Niinhän ihana Juha Tapiokin laulaa. Se ei välttämättä ole tänään tai huomenna. Mutta kun sen eteen tekee töitä, asettaa tavoitteita, rämpii välillä suossa, ja pusketaan eteenpäin harmaassa arjessa hartiat tanassa, se tuntuukin joltain. Ansaitusti.
Joten vastaus on. Saa. Ja pitää. Jos joku on onnestasi tai sinua kohdanneesta menestyksestä kateellinen, se joku ei ole todellinen ystäväsi.
Muista silloin tämä.
Sääliä saa jokainen, kateus ansaitaan.
Saako hoikka nainen valittaa hieman pulleammalle sitä, että on lihonut? Tai että on tyytymätön itseensä? Saako fyysisesti terve ihminen harmitella tulossa olevaa flunssaa henkilölle, jolla on pysyvä sairaus? Entä saako varoissaan oleva, hyvin toimeentuleva ihminen kertoa hankinnoistaan ja huolettomasta elämästään ystävälleen, jolla on tiukkaa rahasta?
Saako juuri aurinkolomalta palannut narista Suomen ankeasta ja pimeästä talvesta henkilölle, joka ei ole päässyt aurinkoa näkemään aikoihin? Tai saako ihminen, joka on tottunut reissaamaan paljon mutta ei hetkeen ole päässyt mihinkään, surkutella kohtaloaan toiselle, jolla ei juuri koskaan ole taloudellisesti ollut mahdollista matkustaa mihinkään?
Saako töihinsä hukkuva valittaa työtaakkaansa tahattomasti työttömäksi joutuneelle tai yrittäjäystävälleen, joka tuskailee liian vähäisen asiakasvirran vuoksi?
Entä saako rasittunut kotiäiti surkutella väsymystään lapsettomalle ystävälleen, jonka suurin haave olisi saada lapsia? Tai saako parisuhteeseen hieman kyllästynyt nalkuttaa kumppanistaan vuosia sinkkuna olleelle ystävälleen, joka vaan tahtoisi löytää sen oman rakkaan?
Näitä esimerkkejä löytyy lukuisia meidän jokapäiväisestä arjesta. Miksi se olisi pois meiltä, jos jollain toisella menee jokin osa-alue elämässään paremmin kuin meillä itsellämme juuri sen osalta? Eikö meidän tulisi osata iloita ja olla onnellisia ystäviemme puolesta, jos näitä on kohdannut sellainen onni, jonka me kenties omalle kohdallekin soisimme.
Tiedän. Kyllä meidän pitäisi. Ja useimmiten osaammekin. Aina se ei ole niin helppoa. Etenkin, jos elämä murjoo vähän joka suunnalta.
Mutta muistakaa minun elämän ohjeeni silloin. Tulee aina aika, jolloin on Sinun vuorosi loistaa. Niinhän ihana Juha Tapiokin laulaa. Se ei välttämättä ole tänään tai huomenna. Mutta kun sen eteen tekee töitä, asettaa tavoitteita, rämpii välillä suossa, ja pusketaan eteenpäin harmaassa arjessa hartiat tanassa, se tuntuukin joltain. Ansaitusti.
Joten vastaus on. Saa. Ja pitää. Jos joku on onnestasi tai sinua kohdanneesta menestyksestä kateellinen, se joku ei ole todellinen ystäväsi.
Muista silloin tämä.
Sääliä saa jokainen, kateus ansaitaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti