Avaan Facebookin ja se ilmoittaa minulle syyttävästi " 604 ihmistä, jotka tykkäävät kohteesta Keski-iän kynnyksellä eivät ole kuulleet sinusta vähään aikaan..Et ole julkaisuut mitään 7:ään päivään.."
No aivan. En olekaan. Omatunto alkaa soimata. Päässäni ei synny mitään tuotosta. Ihan tyhjää vaan humisee. Arki on vienyt mukanaan. Joskus ei vaan synny yhtikäs mitään julkaisukelpoista. Varsinkaan arjen kaaosta hallitessa. Hädin tuskin on ehtinyt miettimään edes mitään syntyjä syviä. Lähinnä vaan aikatauluttaa tätä hektistä elämää. Jos on ollutkin vapaa-aikaa, se on harrastusten ja lasten parissa.
Jäin myös pohtimaan kumppanini sanoja viikonlopun aikana, että onko tosiaan niin, että tarvitsen niitä synkkiä värejä, jotka vellovat mieleni matalikoissa ja notkauttavat minut polvilleen aika ajoin, jotta mitään tuotosta syntyy. Tai tarvitseeko taiteilija aina vähän yksinäisyyttä ja rauhaa (ja pari lasia viiniä) ennen kuin luovuudelle on sijaa. Voinko edes puhua itsestäni minään taiteilijana? Olen vaan säätäjä. Säädän menemään kaikenlaista. Jos tähänkin touhuun keskittyisin huolella ja aikaa olisi, niin oikeasti voisin saada jotain mieleenpainuvampaa paperille. Mutta ei. Elämä on nyt vaan tätä. Yhtä menoa suuntaan ja toiseen. Ei synny aiheita - paitsi tästä omasta elämästä.
Mutta kun. Se on liian seesteistä kiinnostaakseen ketään.Välillä olen aidosti pelännyt kirjoittaa onnellisuudesta ja rakkaudesta. Suomalainen ihmisluonne on enemmän synkistä sävyistä tykkäävä, hieman melankolinen, syntyjä syviä pohdiskeleva kuin onneaan hehkuttava, superlatiiveja huokuva, elämästään nauttiva. Vai olenko väärässä? Pelätäänkö me liikaa sitä, että muut tulevat kateelliseksi? Tai sitä, että jos omasta onnestaan avautuu, se kostautuu ja pian sataa taas paskaa niskaan. Kel onni on, se onnen kätkeköön. Niinhän meille on iskostettu. Mutta miksi meidän pitää sitä niin pelätä? Aina on olemassa joukko mielensä pahoittajia, joille kaikki tässä elämässä on lähtökohtaisesti vaan väärinpäin. Ja niitä, joilla on tällä hetkellä kurjuutta, epäonnea ja surua elämässään. Voimme olla pahoillamme heidän puolestaan, mutta mitä se ketään auttaa, jos me kaikki muutkin vaan surkuttelemme. Jokainen on saanut ja saa oman osansa siitä paskasta kuitenkin. Jos tiedätte mitä tarkoitan. Mutta sitä vaan tuntee helposti syyllisyyttä, jos omassa lähipiirissä kaikilla ei asiat olekaan niin hyvin kuin itsellä. Sitä auttaa missä voi. Ja on kiitollinen tästä hetkestä, kun kaikki on hyvin. Joten..Tartun rohkeasti aiheeseen. Kirjoitan ilman viinilasillista. Ilman, että olisin synkkiin aatoksiini vaipunut. Tätä se on, kun antaa ajatustensa vain muuttua sanoiksi ruudulla. Ilman minkäänlaista käsikirjoitusta.
Miltä tuntuu rakastua uudelleen nelikymppisenä? Aivan samalta kuin nuorempana. Ja silti täysin erilaiselta. Kypsemmältä, varmemmalta, oikeammalta. Siltä, että tietää jo enemmän kaikesta. Miten parisuhteessa tulisi olla, miten osata huomioida toista, millainen itse on niin hyvine kuin pahoine puolineen. Nauttii siitä, kun osaa nauttia hetkessä elämisestä, suhteen alkuhuumasta, toiseen tutustumisesta, elämän ihmeellisyyksistä yhdessä ja uusista kokemuksista ja ihmisistä mitä se toinen tuo mukana tullessaan. Iloitsee niistä havainnoista mitä toisesta tekee. Ai se tekee noin? Onpa jännä. En ikinä olisi osannut ajatella tuota. Ai näin teidän perheessä on tehty? Meillä on tehty näin. Asioiden ja kokemusten jakaminen. Puhdas, vilpitön hyvänolontunne. Ei tarvitse höntyillä. Riittää, kun tietää, että toinen on. Ja rakastaa. Saada kokea se täydellisen hyväksynnän ja sitoutumisen olotila. Minä riitän juuri tällaisena tuolle toiselle ja hän minulle. Ei tarvitse muuta. Kaikkien tulisi saada kokea sellainen tunneside ja yhteys toiseen ihmiseen. Miltä se tuntuu, kun maailmasta tulee parempi ja kauniimpi paikka toisen myötä. Kuinka ihmeellistä on, kun jonkun toisen myötä sinustakin tulee parempi ihminen. Ja kuinka soluihisi valuu rauha ja seesteisyys. Onni on läsnä. Ja vaikka on vaiheita, taatusti, jotka kaikki eivät solju vain kitkatta, niin sen yli osaa nähdä. Koska kakkoskierrokselle lähdettäessä sitä elettyä elämää ja erinäköistä painolastia on kaikilla enemmän kuin nuorena, niin se on vain rikkaus. Kaikki eletty elämä ja koetut ilot & murheet ovat muovanneet meistä juuri sen ihmisen, johon se toinen rakastui. Se eletty elämä on ollut must, jotta se jokin muu voi tapahtua. Se on rikkaus. Myös silloin, kun elämään tulee sen toisen myötä niitä kaikkein tärkeimpiä ihmisiä. Lapsia.
Miltä tuntuu uusperheen yhteisen taipaleen alku? Kukaan kai ei suunnittele elämänsä menevän näin. Sitä ajattelee nuorena, että sitten kun menee naimisiin ja tekee lapsia, sitä pysyy siinä liitossa. Silti noin puolet kaikista pareista eroaa. Tämä on hyvin tuttua jo meistä monille. Perheet ovat tänä päivänä jo hyvin moninaisia. Uusperhe, jossa on mies ja nainen sekä molempien lapsia edellisistä liitoista sekä mahdollisesti vielä yhteisiä, ei ole enää edes harvinaisuus. Tilastokeskuksen mukaan uusperheiden määrä vuoden 2015 lopulla oli jo 52.000. Ja tässä luvussa ovat mukana vain ne perheet, jotka asuvat virallisesti yhdessä. Voisi kuvitella, että kivutonta uusperheen alkua ei olisikaan. Toistaiseksi voin kuitenkin vain sanoa, että vau. Vaikka meilläkin kai vielä eletään kuherruskuukautta kaiken suhteen, niin tuntuu, että jokainen on vaan solahtanut kivuttomasti tähän elämään ja löytänyt paikkansa tässä viisikossa. Toki tilannetta helpottaa se, että kenenkään ei ole tarvinnut luopua reviiristään, kun emme asu saman katon alla. Jokainen lapsista saa myös vanhempiensa jakamatonta huomiota ja jokaisella on se oma koti ja huone. Yhdessä ollessa se on jotain specialia, josta kaikki nauttivat vaikka hämmennyksiltäkään ei luonnollisesti ole voitu välttyä. Yhden lapsen perheessä ei ole totuttu tähän meteliin, sisarusten väliseen nahisteluun ja koko jengin säätämiseen, jota tämä allekirjoittanut pääsäätäjä kyllä hyvin lahjakkaasti ylläpitää... Asiaa kuitenkin auttaa se, että kaikki kolme ovat tyttöjä ja lähes saman ikäisiä. Yhteisiä juttuja ja mielenkiinnon kohteita. Sen ikäisiä jo, että heidän kanssaan voi kaikesta keskustella ja purkaa yhdessä ja erikseen näitä eteen tulevia tilanteita ja tunteita, jotka kuuluvat elämään ja ovat sallittuja - niin hyvässä kuin pahassa. Sitä huomaa yhtäkkiä, että on saanut valtavasti elämäänsä uutta. Ja kuinka helposti siitä tuleekaan jo niin tuttua ja rakasta. Sitä tulee luoneeksi yhteisiä muistoja ja tarinaa, joka saa kerta kerralta enemmän muotoa, sisältöä ja elämänvärejä kankaaseensa.
Onneksi elämä on tällainen lahja. Se tuo eteemme ihan muunlaisiakin kokemuksia ja vie meitä suuntaan, mihin koskaan mielikuvitus ei olisi edes riittänyt. Taiteilija tai ei, nämä sunnuntain hajatelmat ovat juuri sitä mitä elän. Ja koen. Kiitollisena. Jokaisessa hetkessä eläen, avoimena tulevalle. En pelkää karmaa enkä niitä mielensä pahoittajia vaikka sanonkin sen ääneen. Olen onnellinen. Miksi kätkisin sen?
Jokainen meistä on onnensa ansainnut. Ihanaa sunnuntaita rakkaat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti