Pian tulee aika tarkalleen seitsemän vuotta siitä, kun vaihdoin alaa. Hyppäsin tuntemattomaan. Naisvaltaiselta alalta miesvaltaiselle. Matkailualalta autoalalle. Ei ko. alan koulutusta, ei oikeastaan mitään pohjatietoja. Aika lailla kylmiltään siis.
Näin jälkikäteen tarkasteltuna en ole katunut päätöstä. Joskin yhdessä kohtaa reilu 1,5 vuotta sitten seisoin tienhaarassa ja silloin pohdin vakavasti, että pitäisikö luovuttaa ja palata takaisin. Jopa yritin sitä, mutta en päässyt hakemaani työpaikkaan ja sitten tuli muuta uutta eteeni. Ja hyvä niin. Elämä tarjoaa välillä sellaisiakin ratkaisuja eteen, joita ei osaa etukäteen yhtään edes kuvitella.
Mutta ei tämä tie ole ollut helppo. Minulta on kysytty useastikin olenko törmännyt tytöttelyyn ja olen vastannut, että en. Se ei täysin pidä paikkaansa, sillä tytöttelyä voi tehdä hyvinkin hienotunteisesti, jos sellaisesta voidaan puhua. Annan esimerkin. Nykyisessä tehtävässäni nauttisin kenties enemmän eri tahojen luottamusta, jos omaisin teknisen koulutustaustan; insinöörin tai vastaavan. Henkilökohtaisesti se lienee niin kaukana minusta kun vain mahdollista - olenhan restonomi yamk. Palvelualan moniosaaja siis. Tämä teknisen tutkinnon ja tietämyksen puute ei estä minua tekemästä työtäni - toisinaan se on jopa valtaisa etu. Osaan ajatella muutenkin kuin tuote- tai teknislähtöisesti ja pistää asiakkaan sekä palvelukokemuksen keskiöön. Ja myyntihenkisyyttä löytyy. Verenperintönä ja yrittäjän tyttärenä. Ollut ns. kentällä jo 12-vuotiaasta lähtien. Helvetin hyvä oppikoulu kaikkeen elämässä.
Mutta sen tuntee joskus nahoissaan ja näkee katseissa. Sen kuulee miehisissä vitseissä, rasvaisissa jutuissa, keskustelun pätkissä, joissa testataan tajuatko mitään. Sen tuntee ja tajuaa kuinka sinua ja tekemisiäsi ja sanomisiasi tarkastellaan isällisen alentuvasti. Tai alentuva ei ehkä ole oikea sana. Väheksyen tai huomiotta jättäen on ehkä oikeampi. Myös huom. omien kollegoiden (onneksi vain murto-osan kohdalla) osalta. Kukaan ei käänny puoleesi vaikka kuuluisi, koska tietävät tai otaksuvat ettei sinulta saa asiantuntija-apua. tai on hyödytöntä lähestyä, koska olettavat ettet ymmärrä. Joka sinällään on ymmärrettävää, olenhan ollut tässä nykyisessä pestissäni vasta vajaa puoli vuotta. Mutta ei sitä myöskään silloin opi niitä asioita. Tämä työ on sellaista, että sitä on lähes mahdoton kenenkään opettaa tai siihen perehdyttää, koska kaiken kaikkiaan kenttä- ja myyntihommissa työ on tekijänsä paras opettaja. Suomeksi sanottuna kantapää-oppi..
Ei varmasti vieläkään kulu päivääkään etten törmäisi siihen tosiasiaan, että en tiedä vastausta esitettyyn kysymykseen tai kannanottoa vaativaan tilanteeseen. Usein on vain pakko turvautua jonkinasteiseen kokemuspohjaan ja maalaisjärkeen ja tehdä päätöksiä, koska aikaa ja mahdollisuutta lähteä selvittämään muiden kanssa mikä olisi paras ratkaisu ei ole. Tilanteet tulevat niin ad-hoc ja vaativat monesti vastauksen saman tein. Se luo jonkinlaista painetta ja vaatii Hedbergiä lainatakseni valtavia palleja. Ollakseen hyvä, täytyy myös olla monialainen osaaja ja tiedettävä vähän kaikesta kaiken. Entä jos ei ole palleja? Kirjaimellisesti?
Olen joskus aiemmassa pestissäni heittänyt ääneenkin ajatuksen, että jos minulla olisi ollut ne pallit, tekisin jo jotain ihan muuta. Olin kuullut siihen asti vain nimellisesti lasikattoon törmäämisestä, mutta kun se osuu konkreettisesti kohdalle, niin se satuttaa. Paljon. Onhan se toki aina mahdollista, että persoonani itsessään oli niin ärsyttävä tai kokemustaustani epäsopiva tai -pätevä silloisiin toimiin, etten tullut valituksi sen vuoksi. Ja me naiset vain haluamme kääntää sen siten, että naiseus oli se este. Tiedä häntä. Jos aikanaan naisvaltaisella alalla törmäsin siihen, että nainen on naiselle susi, niin törmää siihen edelleenkin. En tule koskaan unohtamaan naispuolisen kollegan sähköpostiviestiä minulle, kun tuorein nimitykseni julkaistiin organisaatiossamme. Se meni jotensakin näin: " XXX kääntyisi haudassaan, jos kuulisi, että meille on valittu myyntitiimiin ensimmäinen nainen aluemyyntipäälliköksi" viitaten ko. yksikön entiseen, jo edesmenneeseen sovinistisena pidettyyn esimieheen. Ketä se nimitykseni oikeastaan olikaan häirinnyt? Tuskinpa sitä, joka jo siellä mullissa makaa.
Mutta on niitäkin, jotka kannustavat ja pitävät meidän naisten puolta. Niin miehissä kuin naisissa. Tietäen, että raivaajan tie ei ole koskaan helppo. Ensimmäistä koetellaan usein eniten. Sille saatetaan antaa jotain anteeksi helpommin, koska "se nyt sattuu olemaan nainen" tai sille ei olla niin kovia, kuin miehille. Näin toimivat etenkin ne miehet, joiden mielestä naista täytyy jotenkin suojella ja pitävät tätä heikompana. Ne ärsyttävät itseäni jopa vielä enemmän kuin ne tytöttelijät, jotka katsovat nenän varttaan pitkin rehdisti. Eivät tee sitä kohteliaisuussyistä selän takana.
Perkele. En kaipaa kenenkään säälipisteitä vain siksi, että olen nainen. Tai vielä kokematon tässä työssä. Teen vähintään yhtä paljon duunia kuin kaikki miespuoliset kollegani. Väittäisin, että teen sitä jopa huomattavasti enemmän. Koska hitto - minun tehtäväni on myös näyttää, että meistä naisista on tasan niihinkin duuneihin mihin kakslahkeisistakin. Jopa huomattavasti parempaan - oli insinööritutkintoa tai ei. Sitä paitsi. Ilmoittauduin juuri tekniselle kurssille. Seuraavan kerran, kun joku haluaa päteä minulle tekniikkatietämyksellään, aion näpäyttää takaisin. Ihan vaan koska voin.
Arvostus ansaitaan. Niinhän se menee. Ja periksi antamattomuudella ja sinnikkyydellä pääsee jo pitkälle. Kaikki on oikeastaan asenteesta kiinni. Ja se missä tiedän pystyväni ärsyttämään näitä konservatiivisia besser-wissereitä, on se minun positiivisuus. Kun korot kopisten astelen pystypäin hymy huulilla niitä joitakin jörriköitä (eivät suinkaan kaikki - älkää ymmärtäkö väärin)tapaamaan, niin minun puntit eivät tutise. Olen kovissa liemissä jo keitetty. Härifrån tvättas. Itken turhautumisiani ja pettymyksiäni neljän seinän sisällä. Jos ja kun niitä eteeni joskus yhä tipahtelee. En silti vaihtaisi päivääkään pois. Taidan olla masokisti. Ainakin voin lisätä cv:hen jatkossa "haasteita pelkäämätön".
Mitä haluan tällä kaikella sanoa? Helpommallakin pääsisi. Ihan varmasti. Mutta jos olet vähän hullu, etkä pelkää haasteita tai suorastaan janoat niitä, niin uskalla kokeilla rohkeasti erilaisia hommia. Heittäydy. Mene epämukavuusalueelle. Hyppää tuntemattomaan. Se voi avata aivan uudenlaisia ovia ja saatat huomata, että itsensä kehittäminen ja uuden oppiminen ovat uskomattoman hienoja asioita, jotka pitävät liikkeellä ja tuovat energiaa vaikka joskus tuntuukin, että takki on aika tyhjä...
ps. pakko sanoa tässä kohtaa vielä yksi asia. Kukaan ei pärjää ilman hyviä tukijoukkoja. Edes työpaikalla. Minulla on onneksi oman esimieheni (ja rakkaani, oman sparraajani) vankkumaton usko ja luottamus kykyihini. Heikkoina hetkinä ja huonoina päivinä saan niistä uskomattomasti voimaa.
Jokainen tarvitsee sen oman mentorin ja sparraajan. Oli mies tai nainen. Mahtavaa viikonalkua kaikille <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti