En oikein tiedä kehtaisinko edes kirjoittaa tästä. Tämä kun alkaa olla niin vanhanaikaista, tuomittavaa ja ala-arvoista. Tässä iässä vielä. Mutta koska ansaitsen hieman itseni rankaisua ja piiskaamista nyt, niin menköön samaan rahaan ja toimikoon vaikka opetuksena teille muille, että älkää te tehkö näin. Luulisi, että sitä tähän mennessä olisi jo oppinut sen? Että tunnistaisi rajansa ja osaisi ottaa maltillisemmin? Mutta kun ei. Joskus lähtee ihan lapasesta. Niin kävi nyt perjantaina. Oli kyllä tunne jo etukäteen, että aika rankkoja työviikkoja tässä on takana ja että kaipaa hieman "nollausta". Rehellisesti sanottuna kaipaa nousuhumalan kuplivan kaunistavaa ja hilpeää olotilaa. Sitä, että pääsee näkemään vähän yöelämää toisilla leveyksillä. Pitämään hauskaa oman rakkaan kanssa. Kenties tapaamaan hänen tärkeitä ihmisiään ja ystäviään. Mutta olisihan se ollut kamalan paljon mukavampaa, jos olisi ollut enempi selvin päin...
Alkuun menikin oikein mallikkaasti. Mitä nyt olin aika tunteellisella päällä. Kaunistahan se tietenkin on, että sitä vaan pursuaa rakkautta ympäriinsä, mutta ne ihmisparat, jotka osuivat tiellemme eivät ehkä olleet ihan samalla aaltopituudella. Mutta se varmaan annettakoon anteeksi. Enhän puhunut mitään kamalaa. Päinvastoin. Olin vaan niin täynnä puhdasta iloa ja onnentunteita, että ne vyöryivät yli. Veli-parka. Sai ehkä osakseen hieman enemmän halailua minulta kuin olisi ollut suotavaa. Ja jotain elämänviisauksia. Kait. Maailmanparantajan vikaa löytyy. Vaan ei ihan tarkkaa muistikuvaa siitä mitä kaikkea sitä tulikaan höpöteltyä. Sehän tästä tekeekin ihan kammottavan. Keneltä lähtee muisti loppuillasta? Tai kuka hukkaa puhelimensa? Kaatuu juostessaan paniikissa sitä etsimässä? Kännisen tuuria ettei käynyt pahemmin. Eikä niissä promilleissa edes huomannut, että oli satuttanut. Puolustukseksi voitaneen sanoa, että tiet olivat peilijäässä alijäähtyneen veden jäätymisestä niiden pintaan ja ne 10cm tolppakorot eivät ehkä olleet ihan parhaimmat juoksukengät..Puhelinkin lopulta löytyi. Sankari-mieheni ansiosta.
Sain rangaistuksen. Kärsin siitä yhä. Toivon, että muistan tämän olotilan loppuelämäni. Nyt nimittäin loppuu tuo viinalla läträäminen. Siinä ei ole mitään järkeä. Kuinka voikaan ottaa päähän se, että hukkaa kokonaisen päivän vähäisestä yhteisestä ajasta siihen, ettei oikein kykene tekemään mitään. Sitä on vaan ja puhaltelee. Roikkuu sohvalla. Kankkusolotila joka kestää yli vuorokauden. Tämä morkkis kestänee vielä pidempään. Totaalinen väsymys, päänsärkyä, ruokahaluttomuutta, palelemista mutta pahinta on tämä henkinen olotila. Itseinho pursuaa jokaisesta ihohuokosesta, se näkyy valjusta täplikkäästä naamasta ja silmistä, joiden pilke on jos ei nyt täysin sammunut, niin ainakin samea. Tympeää, niin tympeää. Miksi kukaan haluaisi ehdoin tällaista olotilaa? Tuntuu, että flunssakin meinaa iskeä päälle. Eikä ihme. Onhan tuollainen kankkunen kropalle kamala shokkitila. Luoja tautia lisätköön kuulen äitini sanat korvissani. Olen samaa mieltä. Julkinen esiintulo lisätköön tätä häpeää.
Pakko yrittää ajatella, että kaikessa on jotain hyvääkin. Kerrankin en voinut sykkiä joka suuntaan ja säätää menemään. Oli pakko oikeasti laskea kierrokset aika minimiin. Olla vaan. Kun muuhun ei pystynyt. Keho sanoi piip heti jos yritti hieman sykkeitä nostaa. Tänään onneksi päästiin ulos meren jäälle ja saatiin edes joku lenkki tehtyä. Ja oltiinhan me perjantaina salilla onneksi. Ei ihan harakoille mennyt tämäkään viikonloppu. Ehkä, jos oikein taltioin tämän itseinhon muistiluuhuni pysyväisjäljeksi voin kääntää sen voimavarakseni. Miksi haluaisin turruttaa ihanaa elämääni ja hukata sen kallisarvoisia hetkiä tällaiseen paskaolotilaan?
Häpeä on hyvä asia. On olemassa edes jokin yliminä, jolta kaikki moraali ja oikeat arvot eivät ole eksyneet elämään. Itseinhossakin on puolensa. Kun katselee peiliin ja tuntee vastenmielisyyttä itseään kohtaan, tajuaa, että on vain yksi tie. Se on ylöspäin. Tänään minulla on ne kaikki avaimet kädessäni, joilla voin sen muutoksen tehdä. Jos ja kun haluan voida vaan hyvin. Kohtuus on kaunista. Kohtuuttomuudessa puolestaan ei ole mitään kaunista.
Sellainen viikonloppu. Morkkis-muija palaa kotiin. Ei voi sanoa, että akut olisi ihan ladattuna, mutta ainakin kovalevy on nollaantunut. Ja mahtuihan tähän viikonloppuun monta ihanaakin asiaa & yhdessäoloa. No. Huomenna on uusi päivä. Ja uusi viikko. Nöyrtyminen on kasvattavaa.
Ehkä jo ensi viikolla kykenen taas katsomaan itseäni peilistä tuntematta tätä vastenmielisyyttä..
Älkää siis tehkö kuten minä tein, tehkää kuten minä sanon. Terveellistä uuden viikon aloitusta kaikille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti