Intensiivinen, pidennetty viikonloppu takana hiihtokeskuksessa tyttärien ja vanhempien sekä kummitädin seurassa. Yhdessäoloa, urheilua, naurua ja välillä hampaiden kiristystäkin. Kun eri ikäpolvet ja jokaisen tottumukset ja tavat kolahtelevat mökissä toisiinsa.
Hyväntahtoisesti hymähtelen. No okei. Kerran ärjäisin, ja pari hermojen menetystä pitkien automatkojen aikana. Silti salaa nautin joka hetkestä. Tämä on kuitenkin niin harvinaista herkkua. Olla vaan ja tehdä kaikkea yhdessä. Koskaan ei tiedä milloin aika yhteinen tulee päätökseen. Aika ei ole ikuista. Sen me tiedämme. Eikä enää eronneena saa edes omien lastensa kanssa viettää niin paljon aikaa kuin haluaisi. Se on muuten kummallista, kuinka sitä aikaa lasten kanssa osaa arvostaa ihan eri tavalla kuin ennen eroa. Nyt siihen haluaa satsata. Olla läsnä. Luoda yhteisiä muistoja. Hyvitteleekö sitä myös tiedostamattaan jotain? Pyytää anteeksi, että nyt olenkin enää vain minä, joka tässä yritän. Kun se toinen vanhempi on jossain muualla. Hänen vuoronsa on muulloin. Me halusimme teidät tähän maailmaan, me lupasimme olla perhe ja me mokasimme. Satutimme teitä vaikkemme sitä ikimaailmassa olisi halunneet. Petimme lupauksista pyhimmän. "Minä suojelen sinua kaikelta.."
Yritän olla kuin ennen. Sama äiti, samat rajat. Räjähtelenkin. Mutta olenhan minä eri. Ihan eri kuin ennen. Tekin olette. Elämä pakotti teidät ulos pumpulista vaikka olemmekin yrittäneet varjella teitä tältä kaikelta. On uusia kumppaneita, uusia koteja. Uusia sisarpuolia ja ihmisiä. Te ette halunneet tällaista elämää. Tiedän sen. Kukaan lapsi ei halua, että juuri hänen vanhempansa eroavat.
Ex-puolisokin on eri. Toisinaan kun vien lapsia heidän toiseen kotiinsa, entiseen yhteiseen kotiimme, katson häntä ja muistan hänet. Muistan meidät. Tunnen hänet niin hyvin ja silti en enää tunne lainkaan. Etäisyys. Ja silti tuo kaikki yhteinen koettu. Kai sitä voi ikävöidä asioita entisestä elämästään vaikka silti tietää, että se ei vain toimi. Pitkään parisuhteeseen kuitenkin kuuluu paljon niitä hyviäkin aikoja ja asioita. Entinen kotimmekin on eri. Vaikka se on edelleen kaunis ja seesteinen. Mutta ei enää minun. Kaikki tämä on erittäin kummallista, jos sitä rupeaa miettimään. Mielen valtaa auringosta huolimatta harmaa melankolia tänään.
Meillä kaikissa parisuhteissa on mahdollisuudet. Miksi me toiset feidaamme ne? Meilläkin oli aikanaan kaikki avaimet onneen. Joku asiantuntija joskus sanoi, että kaikki erot olisivat estettävissä, jos liitossa on ollut rakkautta. Miksei sitä silloin näe? Osaa arvostaa toista? Tehdä töitä sen parisuhteen eteen? Puhu. Niistä kaikkein kipeimmistäkin asioista. Kaivaisi niin kauan, jotta löytäisi sen kipupisteen ja juurisyyn mistä kaikki negatiivinen sai alkunsa. Mistä katkeruuden hippuset alkoivat kerääntyä. Miksi sitä ei vain osannut silloin? Liikaa miksi kysymyksiä risteilee päässäni. Me tiedämme virheemme. Olemme käsitelleetkin niitä yhdessä ja avanneet syitä eroomme. Jälkeenpäin on helppo olla viisas. Ja nähdä miten kaikki asiat nivoutuivat toisiinsa ja miten se elämä eteni niin kuin eteni. Vääjäämättä loppuaan kohden. Rakkauden kuolemaan. Puolisoiden väliseen kuiluun.
Näen niitä tunnusmerkkejä aivan liikaa joka puolella, jopa lähipiirissäni. Minun tekisi mieleni joskus ravistella ihmisiä, että ettekö te tajua?! Tehkää jotain, jos haluatte olla vielä viiden vuoden päästä yhdessä. Havahtukaa toistenne ainutlaatuisuuteen. Siihen miksi rakastuitte toisiinne? Herätkää siihen liittoon ja puolustakaa sitä. Yhdessä. Olkaa kumppaneita toisillenne. Älkää katkeroituko vaan avatkaa solmunne. Älkää kadottako kosketusta välillänne.
Se on niin yleistä. Onnettomina eläminen. Yhdessä mutta erillisesti. Jonain päivänä jompikumpi saa tarpeekseen, koska kumpikaan ei tee mitään. Ei joko uskalla hakea muutosta tai ole kykeneväinen siihen. Mutta ihminen ei olisi ihminen ellei se oppisi parhaiten virheistään. Onneksi. Joskus edes, joku havahtuu ja laittaa toimeksi silloin vielä, kun mahdollisuudet onnistumiseen ovat yhä käsillä.
Tänään se iski kovaa. Haikeus kaikesta. Yksinäinen kotiinpaluu. Pudotus korkealta ja ihanasta elämän hälinästä täydelliseen hiljaisuuteen. Kun olisin kaivannut eniten läheisyyttäsi ja lämpöäsi, olet lähes toisella puolen maapalloa. Kun olisin kaivannut kipeästi lempeää ääntäsi ja rohkaisevia sanojasi, sinä nukut.
Mietin mitä lapset tekevät juuri nyt. Ovatko syömässä iltapalaa, tai katsomassa televisiota. Olen ulkopuolella. Kaikki minun rakkaat ovat jossain poissa. Iskee aivan järjetön ikävä. Kuuma kyynel vierii poskelle...
Elämä on. Sen tarkoitus lienee kasvattaa meitä virheidemme ja kokemamme kautta. Minä tiedän ainakin sen. En pidä mitään itsestäänselvyytenä. En tätä onnea, en elämää, en lapsiani, en läheisiäni. Tässä parisuhteessa olen ihan eri ihminen. Kaikella on siksi tarkoitus. Meille annetaan uusi mahdollisuus. En aio kadottaa sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti