Mikä on parasta lomassa?
Sen odottelu. Päivien laskeminen. Ja lähdön tunnelma. Lentokonematka kohteeseen. Lähtöskumpat kentällä. Koko loma on edessä. Koskemattomana, kokemattomana, piiitkänä.
Ehkä olen tässäkin outo. On se varsinainen lomakin ihana. Ja parasta siinä on kaikkien niiden ihanien muistojen kerääminen. Niiden hetkien, jotka muistetaan vielä vuosienkin päästä. " muistatko sen reissun, kun vettä tuli niin paljon monta päivää, että kahlattiin illalliselle?" Tai " muistatko sen matkan, jolloin koneen matkustajista puolella oli vatsatauti...?" Niin. Usein ne muistelot, jotka jäävät parhaiten mieleen ovat niitä, jotka eivät naurata yhtään juuri sillä hetkellä. Parhaimmillaan niiden muisteloiden kerääminen voi alkaa jo menomatkalla...
Perinteinen tuuri. 3-istuimen rivi ja kahden viereen tulee se yksi ylimääräinen. Tällä kertaa juuri sellainen Suomi-turistin prototyyppi. Metsästysliivit, kulahtanut t-paita ja kangashousut. Sellaiset joissa on monta taskua. Vihreät tietenkin. Ja oma viskipullo. Josta oli selvästi jo ennen aamulentoa otettu naukku, jos toinenkin. Savolainen tykkää pulputtaa. Vaikka pohjalainen on laittanut jo napit korviinsa. Viideltä kesken unien herätetty könsikäs yrittää löytää ahtaassa keskipaikassaan sopivaa asentoa. Katselen tilannetta huvittuneena ikkunapaikaltani. Mitään en kuule enkä ymmärrä vaikka väitän, että osaan Suomen eri murteita paremmin kuin moni paikallinen.
Asetelmat ovat kutkuttavat 6,5h lentoa ajatellen.
Matka etenee ja savolaisen ässät sihahtelevat yhä lupsakammin ja käsiliikkeiden kaaret isonevat. Koska vuoropuhelun toinen osapuoli eli pohjalainen ei ihan niin lähde lentoon, niin savolainen nojautuu lähemmäs. Silmät harittavat jo hieman. Äkäinenkin se pirulainen on, kun joudun hyppyyttämään häntä ylös jokusen kerran käydäkseni wc:ssä. Puhuu jotain maksun perimisestä..Siinä vaiheessa kun savolainen tuijottaa pohjalaisen padilta katsomaa ohjelmaa, saa pohjalaisen toistuvasti ottamaan napit korvistaan ja keskeyttämään katselunsa ja alkaa kysellä aseista, katson viisaammaksi tirskua vain itsekseni.
Jossain kohtaa itsekin äidyn kohteliaaksi ja kysyn savolaiselta mihin päin hän on menossa. Vastaus saa jauhot suuhuni. " Kanariallehan sitä" No sen ehkä tiesin kysymättäkin mutta päätän etten nyt heittäydy sarkastiseksi. Jatkoa seuraa " schiinä on sitä järveä, ja hiekkaa.." No jaahans. Jo tutuksi tullut käsiliike; kyynärpää suorana, sormet eteenpäin osoittaen suuntaa näyttäen ja ilmaa huitaisten, seuraa lespaavaa selitystä, jossa mitä ilmeisemmin kuvataan edelleen yhtä pikkutarkasti sankarimme matkakohdetta. " tässhtä nuin.." Huikea persoona. Ihan koko matkan. Pohjalaisen hermoja ihailen.
Viikko on pitkä aika. Siinä ehtii paljon, kun tekee. Intensiivinen yhdessäolo. Jonain aamuna yritän esittää närkästänyttä ja totean pohjalaiselle hänen kuittailuihinsa hetkeksi kyllästyneenä, että tänään aion pitää kuulokkeet korvissa enkä puhu hänelle hetkeen yhtään mitään. " Lupaatko?" pohjalainen kysyy silmät ilkikurisesti vilkkuen. En voi kuin nauraa.
"Neljäntenä päivänä se tulee" sanon pohjalaiselle, kun ihmettelemme alkuviikosta sitä kuinka kivutonta, helppoa ja ihanaa yhdessäolomme on siihen asti ollut. Edes siskoksilla ei ole ollut meidän nähtemme siihen mennessä isompia kriisejä tai draamaa. Mutta sitten koittaa se kuuluisa neljäs päivä. Yhdessä on oltu jo sen verran kauan ja sen verran tiiviisti, että välit kiristyvät. Ilmaa pitää puhdistaa. Mutta pienen rajuilman jälkeen tulee aurinko taas esiin. Kyyneleet on kuivattu, anteeksi pyydetty ja annettu ja tyttärien elo jatkuu taas seesteisenä.
Aikuinenkin tarvitsee välillä nenäliinaa. Matka nostaa muistoja menneisyydestä mieleen. Tulee tuntemuksia joihin ei ollut osannut varautua. Haikeutta ja osa luopumistuskaa. Tai jotain. Mutta kaikki pitää sallia, ne otetaan käsittelyyn sitä mukaa, kun ne tulevat eteen. Pohjalaisen kanssa olemme päättäneet jo hyvin varhaisessa vaiheessa, että mikään asia ei ole niin vaikea etteikö niistä voisi puhua, yhdessä. Ja pitääkin puhua. Ne kaivetaan esiin, pilkotaan ja pureksitaan pieniin osiin. Möröt kaikkoavat vain siten.
Huomaan kuinka hitsaudumme yhteen. Kuinka tytöt pitävät toistensa puolia. Ovat toistensa tukena tosi paikan tullen vaikka osaavat myös ärsyttää toisiaan. Yhteinen kiipeilykokemus pakottaa meidät kaikki voittamaan itsemme ja omat pelkomme. Kuulen yhäkin korvissani tyttöjen kannustukset toisilleen. Lämpö läikehtii sielussani.
Katselen alla olevia pilviä. Herkistyn. Tämä oli kerrassaan huikea viikko. Niitä kokemuksia ja hetkiä joiden arvon tulee näkemään vasta jälkikäteen. Elämänmakuinen, opettava, akkuja lataava ja ennen kaikkea meitä yhdistävä.
Jopa minua ja pohjalaista vaikken olisi uskonut, että voisin enempää enää lähentyä tuon oman mötköni kanssa.
En voi kuin ihailla tuota miestä ( vaikka astetta huvittavamman näköinen hän juuri nyt suu auki viereisellä penkillä kuorsatessaan onkin). Pohjalaisen tunneäly, lempeys, turvallinen syli, aito ja välittävä läsnäolo, naseva sanailu ja loputon huumori pelastavat monesta tilanteesta. Niin arjessa kuin lomalla. Olemme hyvä tiimi. Hyvä meidän joukkue.
Teet minut onnelliseksi joka päivä. Kiitos, kun olet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti