Toista päivää töissä tänään. Huh. Alkaa tuntua siltä, että happi kulkee taas ja jotain tajuaakin. Vaikka olenkin nukkunut viime yönä vain pari hassua tuntia. Mikähän siinä on, että mitä ihanampi loma on takana, sitä enemmän v..ttaa tulla takaisin töihin lomien jälkeen? Ainakin minulla on tuntunut aiempina vuosina, että olen niin pahalla päällä ensimmäiset pari päivää, kun työt taas alkavat. Juuri, kun vasta on päässyt sopivaan lomamoodiin ja kroppa on laskenut kierroksiaan, stressihormonit poistuneet kehosta. On tottunut hitaisiin aamuihin, ihaniin pitkiin iltoihin, heräämisiin ilman kellonsoittoa ja kaikkiin ihaniin kesän rientoihin, niin sitten jo työt taas kutsuvat...Niin se yleensä menee. Viimeisellä lomaviikolla vasta alkaa tajuta olevansa myös henkisesti lomalla. Silloin se arki läsähtää aina kovimmin vasten kasvoja.
Olen antanut tälle oman diagnoosin. Post-Holiday depression. Lomanjälkimasennus. Kesä on ohitse (vaikkei se sitä todellakaan vielä elokuussa ole), seuraavaan lomaan on vuosi aikaa. Pitkä synkkä ja märkä syksy tulossa. Kauheasti töitä eikä yhtään huvita. Ei viiniä lounaalla, ei ex tempore retkiä. Vähemmän ystävien seuraa. Lasten harrasterumba taas käynnistyy. Vähemmästäkin vetää mielen matalaksi.
Tänä vuonna yritin tehdä toisin. Asennoiduin jo ennakkoon, etten ajattele negatiivisesti. En töihin paluuta, en odottavia arkivelvoitteita, en kesän loppumista. Vaan elän hetkessä. Nautin elokuun tummista öistä ja tulevista uusista työkuvioista. En pelkää kasvavaa työkuormaa, vaan otan palan kerrallaan. Olen itselleni armollinen enkä stressaa etukäteen mitään.
Yritin jopa ajatella yltiöpositiivisesti mitä hyötyä loman loppumisesta on. Ei ehdi tuhlaamaan niin paljon, ei myöskään voi tissutella tai herkutella niin paljon, joten vyötärönauhan päälle suloisesti taipuileva, löystynyt vatsamakkara tulee pienenemään ja kireältä tuntuvat housut alkavat jo parin viikon päästä taas tuntua mukavilta päällä. Toivossa on hyvä elää.
Lähes onnistuin. Tai noh. Ei tämä kyseinen tauti ole ainakaan vielä täydellä painolla iskenyt. Eilen meinasi iskeä synkkyys ja haikeus, mutta se mureni ilmaan ystäväni kannustussanojen ja niin positiivisuutta hehkuvien viestien ansiosta etten vaan voinut.
Viestiketjumme meni jotenkin näin. Minä: "yritän olla vajoamatta synkkyyteen.." Ystäväni: "homot yrittää, tosinainen tekee." "Ja sinä olet todellakin TOSInainen".
Ja kas - kuin taikaiskusta post holiday depression was gone. Ainakin toistaiseksi. Vaikken sortunut edes siihen yhteen lasilliseen kylmää valkkaria, jota kaappiin oli unohtunut. Olen vahva. Todellinen TOSInainen. Mutta vaikka olisit sortunut siihen yhteen lasilliseen, muista ohjeeni. Ole armollinen itsellesi. Meillä kullakin saa olla omat keinomme tässä taistelussa tätä tautia vastaan. Ja jos olet yhä lomalla, nauti siitä. Täysin rinnoin! Koska ystäväiseni lupaan sinulle. TOSInaiset ja TOSImiehet selviävät tästä. Tsemppiä jokaiselle töihin paluuseen. Vielä on kesää jäljellä <3.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti