Voi tätä itsesäälin määrää...

Elokuun viimeinen päivä, kesän loppuminen. Liian vähän unta, liikaa kierroksia. Liikaa muutosta, liikaa luopumista. Miksi lähdin tähän? Mikä hulluus minut ajoi jälleen haastamaan itseni ja aloittamaan alusta. Koska siltä minusta tuntuu. Luovun tutusta, turvallisesta ja hyvästä. Hyppään pää edellä tuntemattomaan veteen.

Uuden tiedon määrä on loppumaton, järjestelmät eivät vielä toimi, minulta kysytään jo apuja asioihin, joista en ymmärrä tuon taivaallista. Tunnen itseni koko ajan tyhmäksi. Turhaudun, kun en aina edes tiedä mistä hakea apua ja tietoa. Kaikilla on kiire. Kuka ehtisi auttamaan? Kun kysyn, tunnen, että olen vain muiden työnteon tiellä ja hidasteena. Pudotus asiantuntijasta keltanokaksi on korkea ja se tuntuu. Olen itsenäinen, minä osaan ja kykenen antamaan vastauksia. Tai kykenin. Nyt en osaa mitään. Olen vain väsynyt. Niin väsynyt, että itkettää. Siihen vaikuttaa moni muukin asia, mutta ennen kaikkea ryven itsesäälin syövereissä. Suorastaan kierin siellä. Edes rakkaan ystävän lohtusanat eivät heti tavoita sielua. 

Vasta myöhemmin, kun suon itselleni hetken aikaa endorfiineja hakien ja pakotan itseni ulos liikkeelle. Vasta sitten kun toinenkin työleirini on päättynyt, kun olen illan kuskannut lapsia treeneihin, istunut vanhempain illassa, tehnyt kalakeiton, keittänyt mehua, kuulustellut enkun sanoja. Ulos käskee keho. Ja lainakoira. Kiitos siitä. Pakotat. Se auttaa. Raikas loppukesän ilta, auringonlaskun keltainen, haikea kajo peltojen yllä. Ne hehkuvat okraa ja itäinen taivas tummuu tummenimistaan toisella puolen. 

Toivottomuus ja apeus alkavat väistyä. Eivät kokonaan, mutta jostain pinnan alta esiin pääsee pienen pieniä positiivisia ajatuksen säikeitä. Toistelen lohtusanoja: "ole itsellesi armollinen" . Minä yritän. Elämässäni on niin paljon hyvää vaikka haasteitakin piisaa. 

Jostain kumpuaa kummallisia ajatuksia. Aivot nollautuvat ja kierrokset laskevat samassa suhteessa kuin syke nousee askelten tihentyessä. 

Syrjän veljekset. Miksi heitä edes nyt ajattelen. En edes kuuntele Eppuja. Yleensä. Pitäisikö? Ovatko he neroja? He tietävät mistä laulavat.

"Tämä tuhansien murheellisten laulujen maa

Joka tuhansiin järviin juosta saa
Katajainen kansa, jonka itsesäälin määrää
Ei mittaa järki eikä kärkimäärä
Joka lauluissa hukkuvat elämän valttikortit
Ja kiinni pysyvät taivaan portit
Einari Epätoivosta ne kertovat"

Me olemme välillä tällainen kansa. Kaksisuuntaista mielialahäiriötä varmaan kaikki sairastamme näin alkavan syksyn edessä. Odottaakahan vaan kunhan marraskuu koittaa. Voi luoja.

Huomenna on kuitenkin vasta syyskuu. En ole Einari Epätoivo. Enkä toivoton. Torstai olkoon toivoa täynnä. Ja voimaa uuden oppimiselle. Vanha ovi sulkeutuu ja uusi aukeaa oikeasti. Osaanko edes mennä uuteen työpisteeseeni? Jännittää. Kuin silloin viimeksi, kun aloitin alusta. Selvisin siitäkin.