Minun on pitänyt kirjoittaa niin monta kertaa. Eri aiheista. Kaikki mikä on koskettanut, ihmetyttänyt, mitä olen kohdannut. Olen jo hahmotellut ne kokonaisuudet päässäni ennen nukahtamista, ja aamuun mennessä unohtanut kaiken. Voi - aiheita olisi ollut, niin kuin meillä kaikilla. Elämän koko kirjo. Sitä olen hämmästellyt tässä kuluneen kesän aikana. Ennen kaikkea olen pohtinut paljon onnellisuutta. Menestystä ja onnellisuutta. Onko niillä tekemistä keskenään? Päätelkää seuraavasta itse...
Tänä kesänä melkein menetin tyttäreni. Kuolemalle, joka käväisi lähellä. Se koskettaa yhä ja huomaan edelleen näin kiireenkin keskellä pysähtyväni siihen. Surin etukäteen sitä, etten saisi kesällä viettää aikaa hänen kanssaan yhdessä hänen kesätöiden vuoksi- yhtäkkiä sitä olikin, mutta hyvin erilaista. Äitiä tarvittiinkin taas. Jopa pesemään hiuksia, pukemaan vaatteita, rasvaamaan ihoa, auttamaan arjen käytännöissä. Tajusin, että kaikella on aikansa ja paikkansa. On päästettävä irti, koska vaihtoehto toiselle olisi karmea. Niin sen elämän kuuluukin mennä. Poikaset ovat vain hetken pesässä. Onneksi hän toipuu ja selviää. Silti tämä kesä lähensi meitä. Olimme enemmän auki ja alasti kuin ennen. Ihan jo fyysisestikin pesutilassa. Aikuiseksi muuntunut tytär, silti siinä, apua vailla.
Ja entä toinen - se jota pikkuiseksi olen kutsunut. Hänen muutoksensa on ollut vielä vahvempi. On keskusteluyhteys ja kypsyys, jollaista aiemmin ei ole ollut. Hänen sarkastinen huumorinsa ja terävä kielensä viiltää osuvasti ja saa tyrskimään paikoissa, joissa se ei olisi aina edes niin soveliasta. Voi että nautin niistä hetkistä. Teinin itsekeskeisen kuplan läpi näen jo kirkkaammin sen puhkeamassa olevan sielun ja aikuisuuden etiäisen. Iloitsen miten hienoja tyyppejä lähelläni onkaan.
Olen onnistunut jossain. On hetkiä, jolloin en ole enää vain kireä ja rasittunut äiti, vaan lähempänä, jotain enemmän. Voin tarkastella heitä kauempaa, antaa vapauksia ja ihailla luomuksiani. Sitä kai se on. Onnellista ylpeyttä, ilman pöyhkeilyä. Minun peruskallio.
Menin myös naimisiin. "Vanhoilla päivillä". Me menimme. Minä & hän. Vaikka ennakkoon ajattelin, ettei mikään muutu, niin muuttui sittenkin. Isosti. Turvallisemmaksi, pysyvämmäksi, joksikin yhteiseksi vaikka olemmekin paljon erillään. Annoin luvan itselleni taas rakastua, löytää toinen uudelleen. Ihan kuin silloin kun tapasimme.
Vaimo. On ihana kuulla se sana. Minun mieheni. Me. Oli ihana vaipua hetkeksi herkkien rakkauden juhlien myötä onnellisuuden ja rakkauden kuplaan. Sellaiseen syvään, kaiken syliinsä sulkevaan täyteläiseen ulottuvuuteen, jossa olimme vain me ja läheisemme. Taltioin kaiken ja voin palata tuohon tunteeseen edelleen vain sulkemalla silmäni. Kiitos, kun saan voimaa siitä.
Päivä oli täydellinen. Sen muistot ja hetket nostattavat edelleen silmäkulmiini polttelevat kyyneleet ja olen ikuisesti kiitollinen noista hetkestä ja muistoista. Kaikista isoimmin mieleeni on jäänyt bonus-tyttäreni puhe meille. En voi katsoa sitä videota edelleenkään itkemättä ääneen. Jotain oikeaa on siinä, että olet mitä olet - teeskentelemättä, vaikka vaikeitakin asioita joudut kohtaamaan. Niin se menee. Luottamus voitetaan vain tekojen kautta. Hän on yhtä tärkeä minulle kuin omanikin, aivan kuten minun tyttäreni miehelleni. Me5 kuten meitä kutsumme.
Olen äärimmäisen etuoikeutettu, me olemme. Tiedän sen ja siksi sen mainostaminenkin tuntuu pahalta. Kaikilla ei ole niin. Mutta en pidä sitä kuten en tämän kesän jälkeen monia muitakaan asioita itsestäänselvyytenä. Olemme kaikki joutuneet myös paljosta luopumaan ja saaneet osaksi omat surumme ja kantaneet valtaviakin taakkoja. Ehkä me ansaitsemme tämän. Silti - niin kiitollisena siitä.
Silmiini osui hiljakkoin HS Vision kolumnistin Juhani Mykkäsen (4.9.21) teksti "Onko menestys lainkaan omaa ansiotasi?". Tiivistettynä Mykkänen sanoo, että vaikka luulisimme, että menestyksestä karkeasti n. 90% olisi omaa ansiotamme, totuus lienee lähempänä 10%, kenties jopa vain 5%. Eli menestyneinä pitämiemme ihmisten menestys juontaa lähes puhtaasti asioista, joihin me emme voi itse vaikuttaa. Ja miten hän sen perustelee?
Ihmiset saavat synnyinlahjana eri valmiudet pärjätä. Geenimme määräävät n. 40% siitä mihin olemme kykeneväisiä. Tuleeko meistä huippujuoksijoita, älykköjä, taiteellisia jne. Ja geeneihin emme ainakaan vielä voi itse vaikuttaa. Entä se loppu 60% sitten?
Syntymää seuraa vanhempien kasvattamaksi tuleminen. Tähänkään emme voi vaikuttaa itse. Emme voi 2-vuotiaana todeta, että haluamme vaihtaa alkoholisti-perheen toiseen tai muuttaa sodan keskeltä rauhaan. Karkeasti ihminen asuu vanhempiensa kanssa lukion tai ammattikoulun ajan eli juuri sen ajan, jolloin rakentuu pohja aikuisuuden "menestykselle". Ajatusleikissämme tämän painoarvo on n. 20%.
Entä näiden kehitysvuosien aikainen muu ympäristö? Joissain paikoissa on hyvät koulut ja paljon vaihtoehtoja, on enemmän mahdollisuuksia harrastaa ja kehittyä. Olkoon tämän painoarvo 15%.
Geenien, vanhempien ja elinympäristön lisäksi ihmisen elämänpolkuun vaikuttavat ainakin kaksi muuta asiaa, joihin ihminen ei voi itse juurikaan vaikuttaa. Tuttavapiiri ja onni. Emme voi vaikuttaa aina siihen ketä lähellämme on ja kenellä on vaikutusta valintoihimme. Myrkyttävätkö nämä ihmiset vai kannustavatko? Tai entä onni sitten? Sattumat, jotka saattelevat meitä vaikka onnekkaasti työpaikan suhteen, kun jonkun tuttava tai sukulainen nyt sattuu olemaan vaan siellä johtoportaassa. Tai joku tapaa jonkun sattumalta vaikka baarissa jonka kanssa homma osuu yksiin, perustaa firman/bändin/tms josta tulee menestys.
Yhdellä ei käy mitään näistä onnekkaista sattumista, vaan hän saa adhd:n, vakavan sairauden tai muun sattuman oikusta tielleen osuneen kiusan. Oman lähipiirin painoarvo saa 10% ja sattuma 5%.
Kun nämä laskee yhteen, näyttävät ne ratkaisevan 90% siitä kuinka menestyneitä meistä tulee. Aika ristiriitaista sen ajatuksen kanssa, kun uskomme, että menestyksemme on riippuvainen puhtaasti siitä, kuinka kovasti olemme valmiita tekemään töitä? Miksi näin ajattelemme? Haluammeko uskoa, että meillä on enemmän vaikutusmahdollisuuksia kuin meillä loppujen lopuksi onkaan? Onhan se selvä, että lapsi, joka syntyy keskittymishäiriön ja oppimisvaikeuksien kanssa riitaisaan, varattomaan ja päihdeongelmaiseen kotiin ja ympäristöön ei millään voi omata samanlaisia mahdollisuuksia kuin lapsi, joka saa keskittyä ilman vaikeuksia kouluun, harrastaa monipuolisesti, saa tukea vanhemmiltaan ja lähipiiriltään ja taloudelliset asiatkaan eivät ole painolastina.
Emmekä tässä vielä sivunneet ihon väriä, seksuaalista suuntautuneisuutta, sukupuolta, uskonnollisia ympäristötekijöitä, kansallisuutta jne. Todellakin puhtaasti elämän sattumanvaraisuutta. Pelkkää elämän arpapeliä.
Toisaalta, jos peilaan tuota alun kirjoitustani - onko menestyksellä loppujen lopuksi mitään korrelaatiota onnellisuuden kanssa? Yhtä arpapeliä se toki tuntuu olevan. Eli ei kun oman elämän lottoa vetämään. Onnellisuus kun ei riipu menestyksestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti