Istun juuri Kajaanin lentokentällä ja odottelen Helsingin konetta saapuvaksi, jotta pääsen lentämään illaksi kotiin...Yllätys, että kone on myöhässä...
Kaksi päivää on mennyt taas tien päällä ja näin puolikuntoiselle se näyttää ottavan voimille. Silmät luppaa ja aivotoiminta on nolla. En muistanutkaan kuinka paljon inhoan pöllyävää lunta. Luulin, että vastaantulevien rekkojen nostattama lumipöly olisi pahinta, mutta kyllä se, kun ajaa aura-auton perässä tai kun sellainen tulee vastaan, on pahempaa. Maailma on valkoinen. Ei erota missä menee tie ja missä on sen reuna. Noh, pysyi ainakin hereillä ja täällä sitä taas ollaan. Enää yksi koetus edessä eli vaappuva potkurikoneen kyyti...
Mutta on tässä yksin matkustamisessa jotain hyvääkin. On aikaa ja mahdollisuus tarkkailla muiden ihmisten toimia. Että se on mielenkiintoista. Huvitan itseäni usein kentillä istuessani miettimällä miksi kukin on siellä, mihin he ovat menossa, mitä kenties tekevät työkseen ja mitä he mahtavat ajatella juuri sillä hetkellä. Tai millainen elämäntilanne heillä on käsillään.
Tavoitan vanhemman naisen kasvoilta surumielisen hymyn, kun hän katsoo maassa leikkivää taaperoa. Mietin mahtaako hän olla lapseton ja lapsenlapseton ja haikeus iskee hänen lävitseen. Joko hän katuu aiemmin tehtyjä valintojaan tai suree tahatonta lapsettomuuttaan..
Näen liikemiehiä ja -naisia, jotka näpyttelevät stressaantuneina kännyköitään, padejaan ja läppäreitään niin aamun aikaisina kuin illan myöhäisinä tunteina ja mietin, että elävätkö he kaikki "sitku-elämää"? Sitten kun saan tämän työn tehtyä, sitten kun lapset ovat isompia, sitten kun loma koittaa...Tämän päivän työnantaja on aika armoton. Vaikka olet reissussa, työt on tehtävä ja meileihin vastattava. Tilallesi on tulijoita. Kuollaanko me kaikki stressaantuneet uraihmiset ennen kuin meidän sitku-vaihe koittaa? Kuka heitä odottaa kotona? Vai odottaako kukaan? Ovatko he olleet jo pitkään poissa?
Näen ulkomaalaisia. Täällä Kajaanissakin heitä on Intiasta, keski-Euroopasta, Venäjältä. Ainakin. Mitä he kaikki tänne tulivat? Onko uusi Talvivaara kenties houkutellut heidät tänne? Vai alkanut hiihtokausi? Nyt ei varsinaisesti ole mikään sesonki. Miksi he eksyivät juuri tänne?
Mielikuvitukseni osaa olla villi. Olen loihtinut jos jonkinmoisia tarinoita näille satunnaisesti kohtaamilleni ihmisille. Osan kanssa olen saattanut jotain jutellakin. Yleensä olen kyllä epäsosiaalinen ja vain tarkkailen. Tullessani tänne eilen, vieressä istunut n. 50-kymppinen mies yritti keskustella kanssani. Kaivoin sen Blue Wings-lehden esiin. Sorry, en ole aikaisin aamulla niin juttutuulella. Nyt näen tuon saman miehen taas täällä. Työreissulla hänkin, muistan hänen sanoneen. Toivottavasti en istu hänen vieressään taas. En jaksa puhua mitään. Vai aloittaisinko sillä, että mietinkin juuri mitähän sinä mahdat ajatella juuri nyt? Millainen elämäntilanteesi on ja millaiseen kotiin palaat? Katsoisiko hän minua silloin kuin hullua? Ehkä...
Niinpä pidän nämä ajatusleikkini ihan omana tietonani. Tai no, te tiedätte nyt niistä. Vaikka siis näytän siltä, että aivotoimintaa ei ole, niin saatan olla kehittelemässä juuri jotain villiä tarinaa mielessäni...
Mutta yksi asia on varmaa. Meistä jokainen käy omaa taistoaan, joista sivullisella tarkkailijalla ei ole minkäänlaista käsitystä. Lupaan olla siis kiltti. Yritän ottaa osaa keskusteluun, jos sinä satunnainen matkailija päätät minulle tänään avata sen. Lehden olenkin jo lukenut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti