Uskon, että jokainen meistä vastaa ei. Mitä seuraa siitä, että odotukset eivät täyty? Pettymys. Jos aina tulee lunta tupaan ja isku seuraa toistaan, pettymys kerrallaan. Eikö olekin aika ilmeistä, että moni meistä on siitä syystä aika katkera elämälle?
Olen määrätietoisesti pyrkinyt katkeruuden tunteista eroon ja yrittänyt pyrkiä aina löytämään niitä kiitollisuuden kohteita, mutta aika ajoin suon itselleni myös ne negatiiviset ajatukset. Miksi? Koska jatkuva pyrkimys kohden positiivisuutta ja negatiivisten asioiden tai tunteiden laittaminen taka-alalle silloin, kun ajatukset täyttyvät huolista. murheista, suruista...on ihmismielelle vielä kuormittavampaa. Se aiheuttaa syyllisyyttä yksilössä, jos ei kerta kaikkiaan kaiken mustan keskellä kykenekään kääntämään ajatuksiaan positiiviseksi. Vaikka meitä yksilöinä helpottaisi, että ohjaisimme ajatuksiamme pois näistä haitallisista ajatusmalleista tai vääristymistä, niin hetkellinen inhimillisyys itseämme kohtaan ei ole väärin.
Sanon nyt suoraan. Ei ole siis mikään pakko olla aina yltiöpositiivinen, kun on rankkaa. Aina ei tarvitse hakea mitään positiivista tai kiitollisuuden kohdetta juuri sillä hetkellä, kun kaikki vyöryy yli. On ihan ok olla vihainen, katkera, surullinen - niin elämälle kuin vaikka sille ystävälle, jolla tuntuu kaikki elämässään menevän hyvin ja maaliin. Kateus toisen hyvää onnea tai onnellista elämäntilannetta kohtaanhan kertoo vain siitä, että juuri sinne sinäkin pyrit. Juuri sellaisia elementtejä Sinä elämääsi kaipaisit. Nyt on vain erilainen hetki käsilläsi. Sen kanssa on kestettävä, mutta salli itsellesi kaikki tunteet.
Silti muista aina säilyttää se pienen pienikin toivon kipinä. Vajoat vain siten kuoppaan, että näet valon pinnalla. Koska mikään vaihe tai synkkä jakso elämässä ei kestä loputtomiin, vaikka juuri nyt toivottamalta tuntuisikin. Älä siis päästä otetta. Ota vastaan apua, hae apua. Tee jotain sellaista mikä antaa edes hieman voimia. Palauttaa. Jokaiselle löytyy jokin keino. Varmasti. Vaikka yksikään ei poistaisi suoraan sitä painolastia mitä harteillasi kannat, kestät niiden avulla siihen saakka, kunnes yhtäkkiä huomaat, että paine alkaa hellittää ja pystyt jälleen hengittämään vapaammin. Pimeyden jälkeen tulee aina valo. Ajatuksesi ohjaavat tunteita ja päin vastoin. Voit myös harjoittaa mieltäsi siihen soveltuvin keinoin.
Kieltämättä itselläni tämän vuoden iloiset hetket ovat olleet ohi kiitäviä ja ne raskaimmat vallanneet tilaa liiaksi. Näköalattomus, epävarmuus minkään muuttumisesta ja monesta suunnasta kohdistuva kohtuutonkin kuormitus tuntuu imevän kaiken energian ja elämänhalun, ennen kaikkea elämänilon. Se on surullista huomata, kuinka ilottomaksi, negatiiviseksi ja kyyniseksi sitä ihminen voi tullakaan. Itselleni paras lääke on ollut tällä hetkellä se, että olen armollinen. En teeskentele mitään muuta kuin mitä tunnen ja koen. En hae väkisin positiivisia asioita mihin kiinnittyä. Annan itselleni luvan olla negatiivinenkin. Saan olla elämälle vihainen. Saan olla sille katkerakin. Viimeisen 7 vuoden aikaan on mahtunut valtavasti hekumallisen onnellisia hetkiä, mutta valtavasti niitä hurjan suuria muutoksia ja tapahtumia, jotka ovat vieneet enemmän kuin antaneet. Kuka tahansa tilallani olisi joutunut samaan tilanteeseen. Yksikin niistä kuormituksista olisi voinut viedä jonkun voimat, minun kohdalleni niitä on osunut useita. On inhimillistä olla tässä kohtaa juuri tässä tilanteessa. Tätä kutsutaan myös armollisuudeksi.
Toisaalta yritän nähdä tämän ajanjakson elämässäni myös tulevien vuosien voimavaraksi. Väitän, että vain näiden synkempien vaiheiden ja kokemusten kautta kykenen laajempaan ja syvempään näkemykseen. Ymmärrän ihmismielestä enemmän, itsestäni enemmän ja ilman näitä kokemuksia olisin jäänyt raakileeksi. Pinnallisemmaksi, itsekeskeisemmäksi, kapea-alaisemmaksi - kyllä, monella tapaa köyhemmäksi ja tyhmemmäksi. Koska mielestäni yksi älykkyyden muodoista on laaja-alaisuus, empatiakyvykkyys ja nöyryys.
Elämä siis opettaa. Monella eri tavalla, mutta ei lainkaan niillä tavoin, kuin etukäteen suunnittelemme tai luulemme. Ehkä meille toisille on varattu vain kuoppaisempi tie. Vai silottuuko loppumatka? Onko jokaiselle varattu omat kuoppamme ja ne vain tulevat eri aikaan? Näitä minä pohdin täällä tänään. Elämän syntyjä syviä.
Voikaa hyvin. Ollaan armollisia ja kilttejä niin itsellemme kuin muitakin kohtaan. Koskaan et voi tietää mitä kaikkea tuo vastaantulijasi käykään elämässään läpi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti