Yhtenä hetkenä, päivänä eräänä

 

Kuin varkain havahduin, maailman sineen pysähdyin. Hengästyneenä ihailin, kuin maalaukseen astelin. Miten hämmästyttävää voikaan olla kauneus sen, nyt sitä hiljaa katselen.

Miten pienissä hetkissä voikaan olla taikaa, parasta on, että minulla on sille aikaa. Pystyn tarttumaan tunteeseen, elämän ihmeeseen.

Yhtenä hetkenä, päivänä eräänä ymmärrän sen, olen jälleen se sama ihminen.

Miten muodostuivatkaan nuo terävät huiput kiviset, pistävinä taivasta vasten seisten. Eikö maailman tuulet ja sateet hio kulmia sen, kuten aallot kallioiden. 

Kontrastina kuten elämässäkin, on siloisuus ja särmätkin. Silitän kiven pehmeää lämpöä ja tunnen sen voiman alla kämmenien, on se vaatinut myrskyjä vuosien.

Ja jälleen yhtenä hetkenä, päivänä eräänä tajuan sen, kaikki me tarvitsemme myrskyjen tuoman pehmeyden. 

Katso kuinka kaunis onkaan tää maailma, kun seisot sen reunalla. Miten kauas uskallat kurkottaa, alkaako jo pelottaa? 

Jos olisi siivet, antaisin ilmavirtojen viedä, elämästä ei koskaan tiedä. Kun antaa sille mahdollisuuden, tuo se eteen aina uuden tilaisuuden.

Meren ja jyrkänteen iätön kauneus ja ikuisuus, huokuu voimana kuin loputon nuoruus.

Yhtenä hetkenä, päivänä eräänä, hän on peloton, elämän lahjalle ehdoton. Täällä mikään ei tule päätökseen, nämä ikikivet ovat täällä jäädäkseen.

On ollut aikaa pysähtyä ja miettiä. Mitä elämältä vielä tahtoisin? Minne antaa sen viedä haluaisin? 

Rakkaiden kanssa seikkailla maailman laidoilla, tunteilla aidoilla, elämäntaidoilla. Ammentaa uutta, ei väliin jättää tilaisuutta, nähdä ja kokea, isosti tuntea.

Jos jotain haluaisin vielä saavuttaa, ihmisiä samoin ajattelevia tavoittaa. Kuin jäljet hiekan sen, näkisin sen matkan yhteisen.

Yhtenä hetkenä, päivänä eräänä, on toiveeni tää, jonkun pienen jäljen tahtoisin jälkeeni jättää, ennen kuin tieni täällä päättää.

Tietäisin koskettaneeni, jotain saavuttaneeni. Kuin maailman loputon kauneus, jälleen tavoitan tunteen sen.

Yhtenä hetkenä, päivänä eräänä.