Päivät seuraavat toisiaan yksitoikkoisina. Pitkäveteisinä. Uuvuttavina. Kuin kaikki värit olisivat kadonneet. Vaikka aurinko paistaisi, koet kuin tarpoisit päivästä toiseen harmaassa oksennuksessasi. Turtuneena, tylsistyneenä, ainoina tunteina vain viha, suru, ahdistus tai haikeus. Tiedät jääväsi paitsi kaikista elämän iloista ja vaikka kuinka joku niistä sinulle mainitsisi, et osaa tuntea sitä vaikka näkisit tai jopa kokisit sen. Tarkastelet itseäsi ulkopuolisen silmin. Miten en osaa enää nauraa tai jos nauran, se kuulostaa pakotetulta, niin väkinäiseltä. Eikä tunnu enää samalta, mikään ei sykähtele sielussa asti. Olet kuin kuori. Hauras sellainen.
Olenko minä niin epäkiitollinen ihminen, etten osaa tuntea iloa tässä hetkessä? Miksi en nauti elämän pienistä iloista ja onnen hetkistä? Ennen kaikkea miksi en tunne mitään? Enkö osaa enää iloita edes muiden puolesta? Tiedän, että osaan, mutta en tunne sitä.
Syyllisyys
Surun lisäksi siitä seuraa kamala syyllisyys. Mihin katosivat ilo, halu, intohimo, rakkaus ja onnellisuus? Syyllisyyttä, kun ei voi vastata tässä hetkessä toisen tunteisiin. Ahdistusta, kun ei tiedä miksi ei tunne mitään tai miksi tunteet sekoittuvat oudoksi myrskyksi pääsi sisällä etkä tiedä millainen olo sinulla on seuraavaksi. Tänään voi olla aavistuksen parempi ja huomenna seuraa romahdus - tai vaikka toivot ja uskot, että huominen olisi parempi, mikään ei olekaan muuttunut. Ei kuten ennen, kun sait yhdet hyvät yöunet ja olit taas iskussa ja voimissasi. Mkään ei ole kuin ennen. Elämä on tällaista nyt. Se pitää pystyä hyväksymään, jotta voi ottaa seuraavan askeleen.
Epäusko, torjunta, viha, suru ja hyväksyntä. Kaikki vaiheet vuorottelevat ja ne tulevat aaltoillen. Silti kaikkein pahinta on turtuneisuus. Tänään huomasin pohtivani sitä miksi niin moni masentunut tarttuu pulloon ja juo. Ei, ei turruttaakseen itseään vaan päinvastoin. Että edes hetken tuntisi jotain. Humaltumisen humahdusta, pääsyä pois hetkeksi tästä tunnottumuudesta. Pystyäkseen nauramaan tai tuntemaan. Jos ei muuta, niin unohdusta. Niin. Uskon, että se on niin. Mutta kuormittunut keho ei kestä sitäkään vähää alkoholia ja seuraukset ovat lohduttomat. Aivot eivät tarvitse krapulasta seuraavaa masennusta, vaan pikemminkin serotoniinia. Endorfiineja. Oksitosiinia. Siltikään mikään määrä ei tunnu oikaisevan näitä epärytmissä tempoilevia aivoimpulssejani.
Vaikka en kykene tuntemaan liikunnasta vielä nautintoa, pakotan itseni liikkeelle. Pakotan ottamaan happea, kävelemään, uimaan - jopa salille. Jos jaksan, jos kehoni ei ole lopen uupunut. Kuulostelen sitä herkeämättä ja jos mihinkään muuhun en kykene, menen avantoon. Se on ollut pelastukseni pahimman stressinkin aikana, niin myös nyt. Kylmän veden aiheuttama shokki on kuin heroiini-ruiske suoneen. Hetken ajan kaikki tuntuu siltä kuin ennen. Tällä viikolla menin huutamaan tuskaani myrskyyn. Kukaan ei kuullut, mutta miten se helpottikaan. Minä voin taipua, mutta katki ette minua saa. Voin pudota kanveesiin, mutta en häpeä sitä. Tiedän, että nousen vielä.
Yksinäisyys
Masennus on hyvin yksinäinen sairaus. On vaikea näyttää sitä julkisesti, on paljon helpompi pitää kuorta yllä. Huonoina hetkinä kadota mieluummin maailmalta, kuin kohdata se. Vetäytyä omaan onkaloonsa ja vain olla. Odottaa ja toivoa, että tämä menee ohi. Koska meneehän se, vaikka siinä kestäisi. Minun tapani on purkaa tätä auki. Kirjoittaa, puhua, analysoida, itkeä. Kuoria kerros kerrokselta, vaikka se sattuisi. Vaikka olisi vaikeampi kohdata osaa läheisistä, kun on avannut sisintään. Uskon raadolliseen rehellisyyteen - niin muille kuin itsellenikin. En voi parantua, ellen kohtaa nyt jopa niitä kauan sitten kätkettyjä kipupisteitäni. Sellaisiakin, jotka olen piilottanut itse itseltäni. Olen nykyään sitä mieltä, että satuttava totuus on parempi kuin hyvää tarkoittava valhe. Koska kuitenkin se tulee esiin, ja silloin se satuttaa vielä enemmän. Ennen kaikkea minua itseäni.
Tämä on hurja matka. Ei pelkästään minulle, vaan myös läheisilleni. Aina ei ole voimia. Ja avuttomuus, voimattomuus ettei voi olla apuna, on varmasti kovaa. En yhtään ihmettele miksi monet masennuksen vieraakseen saaneet pariskunnat päätyvät eroon. Harmaa elämä imee hapen ja voimat.
Jaksan silti uskoa, että me selviämme tästä(kin). Vaikka joudun kohtaamaan pahimmat taisteluni yksin, en pärjää yksin. Haluan silti olla paljon yksin. Se on helpompaa. Kuin kohdata silmästä silmään sitä mitä tuntee menettäneensä. Vähemmän syyllisyyttä.
Hakeudun kuitenkin jo välillä valoon. Etsin kadoksissa olleita värejä. Tänään kaipasin niitä lautasella. Pystyin ja kykenin kaiken tekemään ja ihailin täydellistä annosta ja avokadoa. Eikö se ole jo pieni ilo aihe?
Päivä kerrallaan, askel kerrallaan. Petite marché kuten Ranskassa sanotaan. Etenen hiljaa ja hitaasti, ei lainkaan itselleni tyypillisesti. Armollisuus, niin olen kääntynyt siihen sanaan aiemman arvottoman sijaan. Ankeuden sijaan haluan valaa toivoa meille kaikille tässä elämäntilanteessa oleville.
"Kun katsot peilistä itkusta turvonneita ja paljon nähneitä kasvojasi - lempeintä mitä voit tehdä on sanoa itsellesi "Oon sun puolella. Loppuun asti."
-Sanna Wikström
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti