"Mikä sulla äiti on?" kysyy nuorimmaiseni, kun en pysty kätkemään apeaa naamaani ja alaspäin väkisin kääntyviä suupieliäni häneltä. "Minulla on SP-päivät" vastaan ja kumma kyllä, hän jättää asian sikseen. Mitä ne sitten on?
Kaikki me ollaan kuultu naisten PMS-vaivoista ja PMS-päivistä tai muista päivistä, joille on keksitty mitä vitsikkäämpiä nimityksiä (aina muuten miesten toimesta sanoisin. Vai miltä kuulostaa hilloviikot, puolukkapäivät, kurapäivät, öljynvaihtoviikot, piinapäivät, vampyyriviikot jne. Se aika kuukaudesta. Ei ole naisen keksimiä, eihän? Ei herätä hilpeitä tunteita tai ajatuksia. No niin tai näin. Kaikki me naiset niistä saamme osamme, mutta se mikä minua eniten risoo on tämä SP:hen vajoaminen. En tiedä liittyvätkö nämä kaksi asiaa toisiinsa vai tarvitaanko SP:n kehkeytymiseksi lisäksi muitakin ainesosia mutta tähän päätelmään olen tullut. Vaikka heikosti nukuttuja öitä (yksi ei riitä, tarvitaan vähintäänkin kaksi ellei jopa kolme ja siis yhtä soittoa, ei mitään hyviä sinne väliin, ehei). Muuten kaverukset SP tai IS eivät kyllä tule kyläilemään. Voi olla, että sekään ei vielä riitä eli tarvitaan myös hieman (lue = paljon) sitä, että ne hormonit sekoittaa pakkaa ja että maailma muuten murjoo. Annan laatutakuun siitä, että SP:n tai IS:n saat kylään, jos olet tuolloin yksinäinen, työtön, onneton, saamaton, lihonut, sairas tai muuten vaan vaikka nämä kaikki yhdessä. Mielellään vähintään ainakin 2 tai 3 oheisesta listasta. Tai muutama vaikka listan ulkopuolelta. Onhan niitä. Paskan määriä.
Tajusit varmaan jo. SP eli SelfPity tai IS eli ItseSääli. Juu, niiden kaverusten kylään kutsuminen eli siellä vellominen - ei, oikeastaan rypeminen on oikein mukavaa puuhaa. Sitä voi aloittaa vaikka jo heti aamusta, kun selaa Facessa muiden ihmisten täydellistä elämää, jossa kaikki joko menevät kihloihin/naimisiin/maailmanympärimatkoille/retriitteihin/kursseille/töihin, hankkivat koiran/vauvan/uuden asunnon/auton/työpaikan tai viettävät aikaansa mielettömissä paikoissa matkoilla/rakastuneina/onnellisina/rikkaina ja hehkuttavat näin syksyn alkaessa energisyyttään/mahtavia uusia haasteitaan/elämänsä ihanuutta/ahkeruuttaan/hoikistumistaan ja lapsiensa/puolisonsa/kissansa/koiransa tai itsensä huikeita onnistumisia ja suorituksia.
Joo, sellaista on. Kai. Olemassa. Katson peiliin. No mitä sinulla on? Öö..öö...Aikaa. Kiireetöntä (kukaan ei kaipaa eikä tarvitse minua, ei soita, ei tule käymään, ei laita sähköpostia) kaltaista aikaa. Niin, kaikki ne on töissä. Kiireisinä. Tai tekemässä jotain tärkeää. Sellaista, joissa heitä tarvitaan. Hyvä, nyt alkaa kuulostaa jo hyvinkin siltä, että olet onnistunut saamaan SP:n aika hyvin jo asettumaan viereiseen nojatuoliin. Keitänpä lisää kahvia.
Niin, siinä sitä sitten voit siirtyä kahvikupillisesi ja leipäkasasi kanssa vaikka sohvalle jatkamaan Instan selailua, jossa kaikki toitottavat upeita Fit/Hero/Crossfit/Super/Mega/Hyper dieettejään ja terveellisiä elintapojaan sekä uudistunutta/hoikistunutta/energisempää/iloisempaa/aktiivisempaa olotilaansa ja sinä voit todeta pyyhkiessä rasvanoroja suupielistä, että mikäs tässä on verkkareissa sohvalla maatessa olla, kun mikään ei purista. Ei tosin ole kovin energinen olokaan. "Katso nyt tuotakin", voit tokaista viereesi kömpineelle IS:lle. "Tuohan sai vasta pari kuukautta sitten kolmannen vauvansa ja on jo nyt palannut omiin mittoihinsa" huokaat kateellisena. "Mitä muuten sulle on käynyt?" kysyy IS. "Mihin sun vyötärö on kadonnut?" "Noh, ööö...tuota..." yritän. Niin, kesästä jäi "käteen" olisko se 5 lisäkiloa niiden entisten lisäksi, jotka minun niin piti karsia tässä kerran kun aikaa on ja joo, iiiiiso luottokorttilasku ja uskonpuute. Erinomainen kesä siis.
Se hiipii aika salakavalasti. Se on vähän kuin oikeastaan taudin siemen. Sitä ei huomaakaan, kun se asettuu kodiksi. Nakertaa hiljaa ja kuiskii "sinua ei kukaan enää tarvitse. Sinua ei kukaan enää halua töihin. Ei niistä sinun unelmistakaan mitään tule. Yrittäjäksi muka, pah. Kuka nyt sinulta ostaisi mitään? Ai kirjailija? Mikä saa sinut uskomaan, että osaisit kirjoittaa? Tai kuka sellaista paskaa jaksaisi edes lukea. Ja se jatkuu..ja jatkuu.. Niin. Sellainen tauti. Oireet jo tiedättekin.
IS tai SP eivät siis tule kyläilemään vahingossa. Kyllä niihin aina syitä löytyy. Mutta täytyy ihan suoraan sanoa, että vittumaisempia vieraita ei voisi olla. Ihan saakelin väsyneeksi tulee. Odotan innolla, kun ne lähtevät. Tänään koitin niitä todella viihdyttää. Aika hyvin niillä näyttää menevän. Itse kävin välillä vessassa itkemässä. Pakenin pyöräilemäänkin, kun otti pattiin niiden vaan yltyvä kuittailu. Jotenkin mitä enemmän niitä ruokkii ja kestitsee, sitä isommiksi ne kasvaa jäitse kutistu siinä vierellä. No ei sentään fyysisesti, ikävä kyllä.
Noh, kerroin niille juuri, että huomenna on turha enää yrittää majailla täällä. Saavat etsiä jonkun toisen uhrinsa. Ei sillä. Ne on aika hyvin ruokittu nyt, että hetkeen eivät kyllä tarvitse mitään. Pysynevät hengissä. Kun sanoin, että alan kirjoittaa niistä, niin ne lähtivät. Ensin toinen nakkeli niskojaan "pyh, olit paljon hauskempi, kun nyyhkit siinä vieressä. Nyt olet ihan tylsää seuraa" sanoo SP. IS komppaa "ja mikä hei toikin juttu oli, että sä olit äsken jo aika hyvällä päällä. Olin näkevinäni, että sä hymyilit jollekin". "Ei me täällä viihdytä" he toteavat yhteen ääneen ja huokaisen helpotuksesta, kun he toisiinsa nojaten lähtevät kälppimään. "Älkää tulko vähään aikaan" huudan heidän peräänsä. "Sain teistä jo ihan tarpeekseni". "Sitä paitsi mulla on huomenna muutakin tekemistä kuin teidän kestitystä" huudan vielä heidän loittoneville selilleen. Ihana rauha. Kohta on päästävä nukkumaan, niin tämäkin päivä saadaan päätökseen. Mutta kaipa näitäkin tarvitaan vai tarvitaanko? Mene ja tiedä. Onneksi nuo kaksi käyvät aika harvoin kylässä.
Mulla taitaa huomenna yks kirja odottaa viimeistelyä ja olis kai joku duunikin tehtävänä. Säälistä varmaan joku senkin osti...
ps. ihan vinkkinä - ei kannata päästää näitä kaveruksia muuten sisään
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti