Olemassaolo ahdistaa. Koko elämä tuntuu merkityksettömältä. Minulla ei ole mitään virkaa tässä maailmankaikkeudessa. Eksistentialismi - voisi kaiketi ajatella sitä jotenkin niin, että ensisijaisesti eksistentialismissa on kyse jokaisen yksilön oma kokemus yksilöllisestä, ainutlaatuisesta olemassaolostaan. Ahdistus kumpuaa usein elämästä itsestään ja siitä, että elämä tarjoilee jokaisessa tilanteessa vaihtoehtoja, joista valita ja aina siihen ei kykene. Etenkään, jos ne tarjotut vaihtoehdot eivät ole toivottuja, odotettuja tai mieleisiä. Mitä enemmän elämässä on avoimia valintoja samanaikaisesti auki, sitä taatummin eksistentiaalinen ahdistus iskee. Eksistentiaaliseen ahdistukseen liittyy usein myös pelkoja. Asioista, joita emme tiedä, tulevaisuus, johon emme näe tai kykene vaikuttamaan. Eksistentiaalisen ahdistuksen kourissa emme kykene tekemään valintoja tai pelkäämme tekevämme vääränlaisia. Tänä koskettaa meitä kaikkia jossain vaiheessa emmekä kukaan pääse siltä pakoon. Kuulostaako epämääräisen tutulta?
Nuorena ei niinkään sure tai murehdi asioita liikaa tai ainakaan etukäteen. Itse huomaan, että mitä enemmän ikää tulee, mitä lähemmäksi tuo kriittinen keski-iän kynnyksen ylitys tulee, sitä enemmän kaikkea suree, vatvoo, analysoi ja murehtii. Joku viisas on joskus sanonut, että murehtiminen on sama kuin surisi kaikki surut kahteen kertaan. Hukkaan heitettyä aikaa ja energiaa. Niinhän se on, mutta siitä on hyvin vaikea pois oppia. Etenkin, jos on aivan liian paljon aikaa pohtia kaikkea.
Rakkaalla lapsella on monta nimeä - sanotaan. Ilmeisesti se pätee myös aikuisena pidettävään ihmiseen mitä omaan kokemukseeni tulee. Aika usein minua puoliskokseni nimittämä henkilö tituleeraa mötköksi (en tiedä pitäisikö siitä olla loukkaantunut vai ei - toisaalta se kuvastaa minua äärimmäisen hyvin ;), muusaksi, rakkaaksi (onneksi useimmiten), enkeliksi, hiton ärsyttäväksi ja moneksi muuksi. Sieltä se tarvemuijakin on lähtöisin. En tiedä siinä kohtaa pitäisikö itkeä vai nauraa? Koska toisaaltahan se on osoitus, että puoliskoni tuntee minut erittäin hyvin ja toisaalta - niin, se on osoitus, että puoliskoni tuntee minut erittäin hyvin..
Tarvemuija -termiä tuskin tarvitsee avata. Mutta onko minulla kohtalotovereita? Kehtaako joku muukin tunnustaa, että kaikki elämän ongelmat ja ahdistukset moninkertaistuvat, jos jokin Maslovien tarvehierarkiaankin liitetty tarveporras: fyysiset tarpeet kuten vaikkapa nälkä, jano, uni, tai turvallisuudentunne, tai läheisyys tai vaikkapa seksi ovat tyydyttämättä arvostuksen tuntemuksesta ja muista sosiaalisista tarpeista puhumattakaan.
Kun tätä vasten peilaan omaa elämääni viime aikoina, niin ei liene ihme, että minä vajosin omaan, itselleni rakentamaani poteroon. Iskin polveni saveen oikein kunnolla. Muilla alkoivat arjen rutiinit lomien ja upean kesän jälkeen taas pyöriä, minulla alkoi nupissa vain pyöriä. Liikaa negatiivisia ajatuksia. Mitä ne tekevät meille? Tuottavat negatiivisia tuntemuksia, eikö? Jostain syystä meille on opetettu tai onko se itse itselleni hoettua, että negatiiviset tunteet ovat väärin tai niistä pitäisi päästä eroon. Ei, ei se mene niin. Negatiivisillakin tunteilla on tarkoitus. Esimerkiksi pitää meidät poissa tilanteista, joissa niitä syntyy. Varoittaa meitä. Suojella meitä. Olen hokenut viime aikoina itselleni, että kaikki tunteet ovat sallittuja, ei ole väärin tuntea erilaisia tunteita. Tunteita ei kannata kätkeä, sillä silloin ne voivat patoutua sisälle, viedä meiltä energiaa ja tuottaa vielä enemmän pahoinvointia. Jo se on paljon, jos kykenee hyväksymään omien tunteidensa olemassaolon.
Ja mikä parasta tunteissa on? Tunteet tulevat ja ne menevät. Ne eivät ole pysyviä. Miksi niitä huonompiakaan silloin pitäisi hävetä? Ne kuuluvat elämään yhtä lailla. Meillä kaikilla on oikeus joskus olla alavireinen, huonolla päällä ja sallia tämä itsellemme. Masentuneisuus on eri asia. Silloin ollaan jo lähellä sitä pistettä, että yksilö ei selviä siitä tunteiden myrskystä, tai oikeastaan niistä tunnelukoistaan yksin. Vaikkei masentuneisuuden syntyperää täysin vielä tiedetä, niin väitän, että yksi syy siihen sairastumiseen voi olla pitkään sisälle padotut tunteet, asiat ja itseensä kohdistuneet negatiiviset ajatukset ja pettymykset, joita ei ole osannut itse käsitellä tai purkaa. Syntyy niin pahoja lukkoja, ettei niitä saa auki, kun ei pääse sieltä vellomisestaan omin voimin enää ylös. Voin toki ihan yhtä hyvin olla väärässäkin. Mutta se voi osua meistä kenen vain kohdalle. Emme ole siltä turvassa ellemme osaa käsitellä omia tunteitamme ja hyväksyä myös ne vaiheet elämässä, jotka eivät ole pelkkää auringonpaistetta ja ruusuilla tanssimista.
Tarvemuijalla oli todellakin paska viikko. Tämä viikko on jo startannut hieman erilaisessa vireystilassa joskaan vieläkään en ole täysin oma itseni. Hyväksyn sen, että olemassaolo toisinaan ahdistaa ja päiviin sisältyy enemmän tummempia kuin kirkkaita sävyjä. Yritän kuitenkin antaa niille kirkkaammille enemmän tilaa. Yritä sinäkin, jos elämäsi tällä hetkellä tuntuu raskaalta.
Miksikö? Koska Sinä voit omilla ajatuksillasi kääntää tunteitasi kirkkaammiksi. Voit silloin huomattavasti paremmin. Voimia meille kaikille, joilla alkavan syksyn tulo ei ole ollut pelkkää uutta energiaa, iloisuutta ja onnenpotkuja. Meidänkin aikamme vielä tulee. Lähetän voimaannuttavan halauksen. Annetaan niiden ikävien tunteiden mennä. Heippa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti