Jotenkin tätä meidän aikaa ja elämää (ihan kaikissa ikäluokissa) leimaa turhautuminen ja kyllästyminen, eikö totta? Aika monet meistä valittavat, koska ovat elämäänsä kyllästyneitä ja turhautuneita. Puoliso käy hermoille, lapset käyvät hermoille, työssä ahdistaa, elämä on yhtä samanlaista oravanpyörää aamusta iltaan, päivästä toiseen. Herää kysymys - mitä me oikein odotamme elämältämme? Ovatko alun perin odotuksemme olleet korkeammat kuin mitä todellisuus onkaan. Siksikö meistä tuntuu petetyiltä? Emme osaa vain sanoittaa tuntemuksiamme siten. Toisinaan ne odotuksemme saattavat olla myös aika utopistisia - vaikka voisi kuvitella, että tähän ikään ja kertyneeseen elämänkokemukseenkin nähden, osaisimme suhteuttaa asioita, mutta harvoin niin sisimpämme toimii. Yhtä valistuneesti ja kypsästi. Annan esimerkin.
Laihduttaminen. Olemme saattaneet vuosia kerryttää huomaamattamme ihonalaista rasvakertymäämme ja salakavalasti sitä on jumittunut joka puolelle kehoamme tasaisesti. Se hiipii usein niin huomaamatta, etteivät hälytyskellomme ala soimaan. Vasta siinä vaiheessa, kun katselet kesältä otettuja kuvia ja hätkähdät muuttunutta ulkomuotoasi tai huomaat kadottaneesi vyötärösi johonkin, heräät todellisuuteen. Silti - siitäkin huolimatta, että laihduttamiseen ei ole kuin yksi oikotie ja tiedostat sen varsin hyvin - syö vähemmän kaloreita kuin kulutat, niin odotat, että tuloksia pitäisi alkaa näkyä viimeistään parin päivän päästä kun olet "laihduttamisen" aloittanut. Eikö? Odotukset ovat aika utopistisia. Se lähtee millä on tullutkin eli pienin askelin...Mutta jälleen kerran liian korkeat odotukset tuottavat pettymyksen.
Entä, kun näitä vääristyneitä ja utopistisia odotuksiamme raahaamme mukanamme niin lastenkasvatuksen, parisuhteen tai vaikka työpaikan osalta? Onko olemassa mahdollisuus, että monet turhautumisemme ja pettymyksemme ovatkin itse aiheutettuja? Edelleen usein hämmennyn siitä kuinka moni ihan fiksuna pitämäni ihminen odottaa, että joko puoliso, lapset tai työnantaja tuottaa sen onnellisuuden. Paljastan salaisuuden - ei, se ei mene niin. Kyllä se niin on, että jokainen meistä on ihan itse vastuussa omasta onnellisuudestaan. Toki sitä ruokkii nämä edellä mainitut asiat, kun ne osa-alueet ovat elämässä kunnossa, mutta eivät takaa sitä mikäli yksilöllä - jälleen kerran - on liian kovat ja utopistisetkin odotukset. Seuraa pettymys. Seuraa turhautuminen. Seuraa kyllästyminen. Useimmiten taustalla voi olla nimenomaan itseensä turhautuminen ja pettyminen.
Eikä sillä - kolikolla on myös toinen puoli. Mitä vanhemmaksi sitä tulee, sitä enemmän pitää itseään myös arvossa. Ei ole enää valmis esimerkiksi olemaan huonossa parisuhteessa tai työpaikassa. Mitä enemmän asiaa olen pohtinut tässä oman työttömyyteni aikana, sitä enemmän olen tullut siihen tulokseen, etten jaksaisi millään aloittaa enää alusta ja mennä jälleen kerran rumasti sanottuna "nielemään sitä samaa paskaa kuin ennenkin mutta eri paketissa". Oma hyvinvointi, ajankäyttö, panostaminen sellaisiin asioihin, joita itse pitää tärkeänä korostuu. Jokaisessa organisaatiossa ja jokaisella alalla on kuitenkin ne omat haasteensa ja negatiiviset puolet. On todella vaikea motivoitua sellaiseen mihin sydämessä ei ole täysi palo ja roihu. Pätee kaikkeen elämässä.
Tässä iässä sitä osaa arvostaa omaa aikaansakin enemmän. Ei halua esimerkiksi viettää sitä vähäistä vapaa-aikaansa ihmisten kanssa, joilta ei saa energiaa tai hyvää oloa, vaan haluaa olla vain sellaisten ihmisten parissa, jotka tuntuvat omilta. Osaa sanoa myös ei. Ei ole niin paljon tarvetta mielistellä enää ketään, kuin nuorempana. Toki välillä on pakko ja sekin on ihan okei..
Niin. Turhautuminen tuli minulle tänään mieleen, kun täytin sitten kuitenkin yhden työhakemuksen. Moneskohan se taas oli. Hirveä aika niihin menee, eikä siltikään tiedä onko sittenkään niin tosissaan, kun omat unelmat ja tavoitteet ovat kuitenkin ihan muualla mutta kun sekin turhauttaa, etteivät ne tnnu etenevän (vaikka etenevätkin mutta minun kiihkeydelle aivan liian hitaasti). Mutta se mikä niissä hakemuksissa turhauttaa, on se, että jokainen yritys haluaa sen CV:n, jossa on jo kaikki työ-ja opiskeluhistoria listattuna ja kuvattuna ja silti hyvin monella (etenkin rekry-firmalla tai isolla organisaatiolla) ne pitää vielä erikseen syöttää omassa portaalissaan. Lisäksi pitää laittaa liitteeksi saatekirje tai oma hakemus ja sen lisäksi vielä kuitenkinkuvaillaportaalissa miksi juuri minä..Hirveätä hukkaa sanon minä. Mutta tässä huomaa sen iän. Nuorempana sitä ei olisi jaksanut tällaisesta piitata hevon kukkua, mutta näköjään se "nalkutus- ja napina-geeni" saa vallan mitä vanhemmaksi tulee. Nimimerkillä "selkeästi matkalla kohden valittavaa vanhaa akkaa..." Vaikka aikaa on, en halua käyttää sitä turhaan.
Noh, aika pieniä nämä minun turhautumiseni. Osaan ne toki suhteuttaa oikeaan kontekstiin. Eipä sillä. Kun aikaa kerran on, niin sen voi vaikka käyttää kirjoittamalla turhautumisesta ;)
Ps. taidan lähteä katsomaan vieläkö mustikkaa löytyy metsästä. Selkeästi tämä minun entiseen verraten lähes sosiaaliton elämä täällä kotosalla tekee minusta hyvää vauhtia valittavan mökkihöperön...
Pss. Jos tähän viimeiseen sitaattiin on uskominen, niin menestyshän on ihan nurkan takana..Ihanaa ja aurinkoista keskiviikkoa rakkaat <3. Pus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti