lauantai 11. toukokuuta 2019

Äitienpäivä - juhlista parhain


On taas se aika vuodesta jona äidit, joiden lapset ovat kasvaneet isoiksi, herkistyvät oheisen taulun teksteistä. Sitä huomaa tulleensa vuosi vuodelta vain haikeammaksi, tunteellisemmaksi ja kyllä, mitä ilmeisemmin myös vanhaksi...

Koska aika tunnetusti kultaa kaikki muistot eikä enää muista mitään äitiyden ankeampia puolia kuten valvottuja öitä, kitiseviä lapsia, kuravaatteita, kakkavaippoja, itkupotkuraivareita, uhmaikiä, sairastelukierteitä tai muitakaan pikkulapsiaikaan ah, niin suloisesti kuuluvia vaiheita. Vaan muistelee äitiyden ihanuutta juuri näiden kuvan teesien lailla. Herkistyen ja kiitollisena. Mutta niin se vaan. Niin kliseiseltä kuin se saattaa kuulostaakin, ehdottomasti paras asia jokaisen äidin elämässä on se, että saa olla äiti. Että on saanut kokea kaikki äitiyteen kuuluvat vaiheet ja saa kokea niitä yhä. Voi samaistua kaikkiin noihin lauseisiin, täysin. Jos pohtii äitinä olon tai vanhemmuuden huonompia puolia miettii, niin kohta nelonen kolahtaa, eikö?

Äitiyden myötä pelko ja huolestuminen astuvat elämään. Heti ensimmäisestä tupla-viivasta alkaen pelko on läsnä. Ellei jopa aiemmin. Jo ennen edes niitä viivoja, koska sitä pelkää, jos ei niitä tulekaan. Varsinkin jos sitä toivoo oikein oikein kovasti, niin kovasti, ettei osaa mitään muuta miettiä joka kuukausi eikä niitä viivoja ala kuulumaan. Sitten, kun se onnellinen hetki koittaa, että vihdoin ja viimein ne tupla-viivat hohtavat sinisinä pissaa tihkuvasta putkilosta, kuvaan astuu uudenlainen pelko.

Meneeköhän alkanut raskaus sittenkin kesken. Entä, jos kaikki ei olekaan kunnossa. Sitä odottaa ensimmäistä neuvolaa kuin hullu puuroa, että kuulisi sydänäänet. Seuraavaksi ensimmäistä ultraa, että näkisi itse, että kohdussa varmasti on jotain kasvamassa. Koko 9,5kk sitä välillä toivoo, rukoilee, pelkää, ja miettii, miten kaikki sujuu. Kuulostelee vauvan potkuja, vuoroin vauvan turhan pitkään kestävää hiljaisuutta masussa ja hermoilee. Miksi se ei liiku? Välillä sitä pelkää tulevaa synnytystä, välillä odottaa kiihkeästi, että syntyisi jo. H-hetken lopulta koittaessa sitä pelkää, että kaikki ei sujukaan hyvin tai sitä, ettei lapsi olekaan terve. Sitten sitä huokaa helpotuksesta ja ajattelee, että ihanaa, nyt se vauva lepää tässä rinnuksilla ja kaikki on hyvin.

Mutta kuinka väärässä sitä onkaan. Siitähän se oikeastaan vasta alkaa. Sitä pelkää ja huolestuu, kun vauva nukkuu liian pitkään, että entä jos se ei herääkään. On pakko välillä käydä kuulostelemassa hengittääkö se. Miksei vauva reagoi meluun. Onkohan sen kuulossa vikaa? Entä, jos vauva ei kehitykään juuri samassa tahdissa kuin neuvolassa annetaan ymmärtää. Onkohan siinä joku vialla? Mitenosaa pitää tuon pienen ihmisen hengissä? Kuinka raskas vastuu. Mitä jos pilaan sen? Mitä jos en osaakaan olla hyvä äiti?

Ja kun vauva-ajasta siirrytään taapero-ikääm, alkaa pelkäämään taas uusia asioita. Sitä, että pikkuinen kaatuu, loukkaa päänsä, putoaa jostain korkealta, jos valvova silmä välttää hetkeksikään, kun taapero on oppinut kiipeilemään. Tai iskee sormensa johonkin kuumaan, terävään tai laittaa suuhunsa jotain myrkyllistä tai vaarallista.Lista on loputon ja vaaroja on kaikkialla. Kaikki me äidit muistetaan kuinka väsyttävää aikaa nimenomaan taapero-aika on, eikö? Silloin, kun vauvalla ei ole vielä mitään tolkkua mutta hän pääsee jo kaikkialle ja aika nopeastikin. Huh. Mutta me venytään, jaksetaan, ehditään ja kyetään.

Tulee pikkulapsiaika ja tarhakaverit, pyöräilemään ja luistelemaan oppimiset. Kauheasti lisää loukkaantumismahdollisuksia. Tulee eskariin ja kouluunmeno. Entä, jos lastani kiusataan? Entä, jos häntä syrjitään eikä hänellä ole kavereita? Tulee päivä, jolloin lapsi tulee kotiin itkien sydäntä raastavasti, kun häntä on loukattu tai hän on satuttanut itsensä. Sitä tuntee usein vanhempana pelkojen ohella niin usein riittämättömyyttä, turhautumista, kiukkua,jopa vihaa lasta loukanneita kohtaan. Sitä haluaisi varjella kaikilta onnettomuuksilta ja samalla tietää, ettei se ole mahdollista. Jokaisen meistä on taaperrettava oma tiemme ja olemme kuitenkin aika sitkoja. Pienetkin. Silti sitä usein iltarkouksissaan eniten toivoo vain sitä, ettei mitään pahaa tapahtuisi heille, niille kaikkein tärkeimmille. Jossain mielen perukoilla kaihertaa kaameita ajatuksia ja pelkoja, kun lukee kauhutarinoita joidenkin perheiden tragedioista. Mikään ei liene kamalampaa kuin oman lapsen vakava sairastuminen tai kuolema. Sitä itkee toisten surulle ja samalla pelkää, että entä jos jotain niin kamalaa tapahtuisi itselle. Jo pelkkä ajatuskin saa veren seisahtumaan.

Lapset kasvaa ja se toinen kliseinen lausahdus, jonka on monelta kuullut jo pikkulapsiaikana eli " pienet lapset, pienet murheet. Isot lapset, isot murheet" alkaa konkretisoitumaan todeksi. Kun he ensimmäistä kertaa ovat kavereidensa kanssa ulkona ja tulevat myöhässä kotiin etkä saa heitä puhelimella kiinni. Se lähes psykedeelinen kauhun tila, jonka valtaan ajautuu lähes muutamassa minuutissa pelkän mielikuvituksen aikaansaattamana, Taatusti juuri niitä asioita on lapselleni tuolla julmassa, kamalassa maailmassa tapahtumassa, kun hän ei ole tullut kotiin eikä vastaa puhelimeen. Kun sitten lopulta tuo nuori nolona hiipii kotiin, kaikki patoutuneet pelot purkautuvat kuin rajumyrsky ilmoille ja sitä huutaa, raivoaa, itkee ja nauraa samanaikaisesti ja nuori katselee sinua aivan ihmeissään. Hänhän vaan unohti, mitä kello oli ja ei kai nyt puolen tunnin myöhästyminen ole niin vakava rikos, eihän?

Tulee ensimmäiset poika- ja tyttökaverit, mopokortit, kavereiden mauto-kyydit (siis mopoautoilla), kotibileet ja kokeilut. Sitä pelkää, ettei ole osannut kasvattaa lastaan niin fiksuksi, että lapsi ajautuu väärään kaveripiiriin tai aineiden käyttäjäksi. Että koulu lakkaa kiinnostamasta, ettei nuori löydä paikkaansa elämässä. Ei pääse mihinkään jatko-opiskelemaan, syrjäytyy, ahdistuu ja masentuu. Pelkoja on niin paljon tässä kohtaa, ettei aina tiedä mistä päästä pitäisi aloittaa.

Niin, sitä se äitiys on. Kuten tuo kohta neljä kertoo: Äitisi oli aina peloissaan - ja on yhä. Se ei kaiketi pääty koskaan, vaikka lapsesi olisi jo aikuinen. Äitiydessä lienee siis pakko oppia sitä sietämään, jos meinaa pärjätä järjissään.

Niin. Näitä kaikkia se äitiys on. Lapset eivät tiedä sitä, mutta he saavat äidit itkemään - usein. Pääosin onneksi ilosta ja onnenhetkistä. Ja kyllä - monta kertaa äidit olisivat halunneet sen viimeisen palan kakkua, suklaata, jätskiä tai mitä vaan. Mutta kohdan 9. mukaisesti, he laittoivat teidät edelleen.

Ja kyllä - lapset aina jossain vaiheessa kysyvät äidiltään, että sattuuko synnytys? Katsokaa kohta 3. Äidiksi ei synnytä koskaan kivutta. Kohtaa 6 jokainen äiti toteuttaa. Etenkin vauva-aikana, koska siitä ei meinannut saada tarpeekseen. Jokainen äiti tekisi sitä mielellään vaikka lapset olisivat kuinka isoja. Ei voi olla silittämättä silkinpehmeää poskea ja katsella kuinka suloiselta lapsi näyttää nukkuessaan.

Kyllä, jokainen äiti myös töppää jossain vaiheessa. Menettää hermonsa, huutaa, komentaa, nalkuttaa, tekee virheitä. Jokainen äiti tietää, ettei todellakaan ole täydellinen. Äitikin on vain ihminen. Kohdan 7. merkityksen ymmärtää oikeastaan vasta sitten, kun tytöstä tulee itsestään äiti. Siinä yhteydessä moni asia kirkastuu ja ymmärtäävaikka sen, miksi äidille pitää ilmoittaa, jos on myöhästymässä. Tai aikuisenakin vielä, kun pääsee perille pitkän ajomatkan jälkeen. Koska äiti ei muuten saa unta. Tai jos ei ole soittanut hetkeen tai päässyt käymään. Koska äiti on muuten huolissaan.

Kohta 8. ei kaipaa selitystä. Lapsen surut ja tuskat tuntee itsessään. Ja ottaisi ne mielellään kantaakseen, jos vain voisi. Mutta elämä ei säästele meitä ketään. Leijonaemo syntyy samassa hetkessä, kun tytöstä tulee äiti. Suurempaa rakkautta ja suojeluvaistoa ei ole.

Niin - huomenna on äitienpäivä. Jos minulta kysytään, se on yksi suurimmista juhlapäivistä mitä vain voi olla. Kohta 10 on meille äideille selvää. We would do it all again. Anytime.

Kiitollisena. Äideistä. Jokaisesta päivästä äitinä. Ihanaa ja kiitollisuuden täyteistä Äitienpäivää jokaiselle. Äidit ovat niin parhaita <3 ps. ja erityisen isot kiitokset kuuluvat myös iseille. Koska ilman isejä, ei meistä olisi tullut äitejä. Juhlitaan siis ihan kaikkia. Pus.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti