Huomenna on taas se päivä. Päivä, jona suvivirsi raikuu kuulaana, kirkkaana ja niin odottavana. Täynnä tätä alkukesän raikkautta, vehreyttä, kukkeutta ja uskomatonta kauneutta. Kesälomalaitumet kutsuvat koululaisia ja jälleen yksi lukuvuosi ja tietty aikakausi päättyy. Kun katselee niitä kaikkia herkkiä, kauniita, elämänsä alussaolevia nuoria , kokee jonkun haikean, kaihoisan läikkyvän sielussa asti ja pyrkivän väkisin silmänurkista ulos. Siinä hetkessä palaa jonnekin kauas menneisyyteen, kun kaikki oli vielä mahdollista ja elämä täysin elämättä edessä. Kun nurkan takana kutsui taas kesä täynnä seikkailuja - vapaus ja huolettomuus. Nämä lakin päähänsä painavat tai peruskoulunsa päättävät, hieman kömpelöinä puvuissaan olevat nuorukaiset ja nuoruuden viattomuutta hehkuvat nuoret naisenalut, jotka ovat naiseutensa nupulla - niin upeita kaikki,että sydänalasta riipaisee. Minulle koulujen päättyminen on ennen kaikkea tätä. Mutta siihen liittyy paljon muutakin.
Ylpeät vanhemmat hehkuttavat lastensa koulumenestystä, stipendejä, loistavia arvosanoja ja upeita todistuksia. Lööpit huutavat 10 L:n kirjoittajista ja jokaisessa koulussa stipendejä jaetaan parhaimmille oppilaille kokokoulun edessä. Hienoa tietenkin tämäkin. Opiskeleminen on erinomainen asia ja lähtökohta moneen asiaan elämässä. Mutta ei yksistään minkään tae. Onneksi tänä päivänä jaetaan myös tsemppari- , hymytyttö ja-poikapatsaita, stipendein huomioidaan myös luokan vastuunkantajia, positiivisia tyyppejä tai muita kannustavia oppilaita, joilla ei pelkästään todistuksen arvosanojen perusteella olisi mahdollisuutta muihin meriitteihin.
Niin - todistusten, arvosanojen ja paremmuuden vertailusta emme varmasti pääse koskaan. Ja olisihan sehienoa, jos omien lasten koulutie sujuisi kuin tanssien ja kymppejä tipahtelisi. Mutta meillä koulutaipaleet ovat aina olleet enemmän tai vähemmän kuoppaisia, haastavia ja keskitien taaplaamista. Se ei tee meistä vanhemmista tai meidän lapsista huonompia. Yritetään muistaa tämä myös huomenna, kun somen kanavat täyttyvät ylpeiden vanhempien jakamista postauksista kymppien täyttämistä todistuksista. Se ei tee myöskään meidän seiskan tai kasin arvosanoja saavista lapsista yhtään sen huonompia. Kenties arvosanojen puolesta kyllä, mutta ihmisinä ei. Sen arvosanan me näemme vasta myöhemmin (jahka näistä teinihuuruista pääsemme). Toivon sydämestäni, että meistä jokainen aikuinen voi olla ylpeä huomenna omasta jälkikasvustaan - oli ne numerot siinä todistuksessa ihan mitä tahansa.
Muistan näet erään päivän erittäin selvästi vieläkin, vaikka tästä on aikaa liki kuusi vuotta. Tuolloin tämä huomenna peruskoulunsa päättävä erikoiseni tuli silmät ilosta loistaen koulusta kotiin ollessaan kolmannella luokalla ja sattumoisin olin siihen aikaan kotona hoitovapaalla. Kysyin häneltä, että mitä koulussa oli tapahtunut niin kivaa, että hän suorastaan loisti. Tätä kun ei ollut tapahtunut kertaakaan vielä hänen kolutaipaleellaan siihen mennessä. "Äiti, äiti - mun ope kehui mua. Ekan kerran". Jouduin kääntymään selin tyttäreeni, jottei hän olisi nähnyt silmiini kihonneita kyyneleitä.
Niin - joskus se on niin pienestä kiinni. Muistettaisiinhan kehua niitä meidän lapsukaisia? Vaikka he eivät olisikaan aina niitä kympin oppilaita. On kuitenkin huomattavasti tärkeämpää, että lapsistamme kasvaa hyviä ihmisiä, kuin hyviä koulussa. Vaikkei jälkimmäisestäkään ole mitään haittaa.
Ihanaa ja herkkää valmistujais- ja koulujen päättymispäivää kaikille! Nautitaan juhlista, tunnelmasta ja itkuistakin. Ne ovat kuitenkin puhdistavia ja niin herkkyyttä täynnä.
Tämä äiti ainakin joutuu varaamaan kasan nessuja mukaan, koska kaksi elämänvaihetta tulee päätökseen. Toisen murun peruskoulu päättyy ja toinen sulkee ala-asteen ovet. Koulun, jonka ovista on kuljettu jo 9 vuotta jää nyt meidän osaltamme taakse. Joku vaihe lapsuudesta päättyy siihen. Oloni on kerrassaan haikea. Niin haikea, että sitä on vaikea pukea sanoiksi. Huomenna annan luvan itkun tulla. Kun suvivirsi soi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti