Vaikka kuinka yritän rakastaa, en pysty yksin kaikkea paikkaamaan. Vain joka toinen viikko teidän elämässä, silti joka ikinen päivä ja yö sydämessä. Kun taas kohdataan, kaikki alkaa uudestaan. Alkuviikosta räiskytään, loppuviikosta lähennytään, kunnes taas erotaan ja sylini lämpö katoaa.
Mietin miten te pärjäätte, miten jaksatte tätä. Kuka teitä silloin halaa, eihän ole mikään hätä.
Tahtoisin olla läsnä aina, mutta tunnen olevani vain vaihtuva laina. Äitinäkään en kykene aina olemaan juuri silloin siellä, kun kuoppia ja monttuja on elämänne tiellä. Puhelin tai Facetime ei korvaa aitoa läsnäoloa, etenkin kun pitäisi lohduttaa pientä poloa. Vaikkette olekaan enää ihan pikkuisia, minulle olette aina minun pupusia.
Kuinka riittämättömyys onkaan raastava tunne, se on nykyisen elämäni katkerin sivujuonne. Tahtoisin olla paljon enemmän, alati läsnä, korjata puutteen tän.
Aistin ettei aina kaikki ole ihan hyvin, se on tunne tuskaisin, syvin. Yritän korvata kaiken monin verroin, niinä yhdessäolomme kerroin. Heitän ylhäälle rukouksein tämän, toivon sen riittävän ja tarjoavan teille hyvät eväät elämän.
Mutta silti...sielussani asti tunnen sen. Yksinäisinä hetkinä kipu sydäntäni viiltäen. Mielessäni lause yksi vain, toistaa itseäin.
Vaikka yritän rakastaa, en pysty poissaoloani paikkaamaan.
"I gave birth to you. I loved you first. I love you still. And I always will."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti