Tiedättekö sen hetken, kun tuntuu, että pääsee kiinni siitä mikä kaikessa on tarkoitus? En puhu nyt niin filosofisia kuin, että mikä on elämän tarkoitus. Se ei ole valjennut vielä minulle kokonaan. Haluan uskoa sielunvaellukseen ja siihen, että elämämme ei lopu siihen, kun joku heittää multaa päällemme ja madot hoitavat homman loppuun.
Se tuntuisi aivan liian tylsältä, liian yksinkertaiselta ja helpolta vaihtoehdolta ottaen huomioon syntymän suuren ihmeen. Uskon, että kuolema ja sen jälkeen tapahtuvat asiat ovat elämää ja sen syntymistä suurempia. Että kaikella on joku tarkoitus. Miksi juuri me synnymme tänne ja mitkä vaiheet elämä tiellemme tuo. Jos emme tule tässä elämässä valmiiksi, synnymme uudelleen. Kunnes olemme. Onhan se aivan hullu ajatus, myönnän.
Juu, näköjään lauantai-aamut alkavat kohtuu universaaleissa mietteissä. Palaan takaisin maanpinnalle ja tähän elämään.
Aloitin tarkoituksesta. Valkeneeko se siinä hetkessä, kun mustuuden määrä joutuu taipumaan valolle? Kun tajuaa, että tästä ehkä selviää. Kun alkaa huomaamaan kuinka moni asia onkin niin hyvin. Että kaikki ei ole pelkkää paskaa. Pilkahduksia ainakin. Vaikka tietää, että mustaakin on vielä luvassa, mutta ei anna sen nielaista. Päättää uskoa hyvään ja tarttuu niihin. Huomaakin, että tällä kaikella tapahtuneella on sittenkin joku tarkoitus. Kriisi voikin olla parasta, mitä voi tapahtua.
Olen oppinut uskomattoman paljon itsestäni edellisten kuuden kuukauden aikana. Olen lähentynyt monien ystävieni kanssa, ja vaihtanut heidän kanssaan niin mielettömän upeita, raskaita, avoimia, voimaannuttavia ajatuksia etten olisi osannut sellaista edes kuvitella. Olen lähentynyt tyttärieni kanssa ja oppinut heistä asioita, joita en aiemmin ollut pysähtynyt miettimään.
Sanotaan, että vaikeudet vahvistavat ja se pitää paikkansa. Kirjoitin hiljakkoin tännekin erään mietelauseen, joka kuvastaa tätä tunnetta niin hyvin. Se meni jotenkin näin "älä koskaan häpeä arpiasi. Ne muistuttavat sinua siitä, että olit vahvempi kuin se mikä yritti sinua haavoittaa".
Se on niin totta. Kävin uskomattoman koskettavan ja avoimen keskustelun tällä viikolla entisen kollegan kanssa aiheesta ja hän sanoi sen mitä itsekin olen miettinyt useasti. Ihmiset, jotka ovat kokeneet vaikeita asioita elämässään ovat usein avarakatseisimpia, myötätuntoisempia ja ymmärtävät toisten tuskaa ja suruja paremmin kuin ne, joita elämä ei ole vielä kouluttanut rankalla kädellä.
Näiden ihmisten sydän on suurempi. Heidän puoleensa on helpompi kääntyä ja heille purkaa sisintään. Huomaan, että minunkin on helpompi jakaa myötätuntoani ja kuunnella muita, kun olen itse kokenut myös vastatuulta. Ystävän kiitos tai huolikuorman pienentäminen ovat paras palkkio minkä siitä saa. Vastavuoroisesti minulla on näitä samanlaisia upeita ihmisiä elämässäni. Kun antaa, niin saa.
Olen kiitollinen vuosirenkaistani. Tästä iän ka elämänkokemusten myötä tulleesta kasvamisesta. Tuntuu pikkuhiljaa, että minustakin on tulossa aikuinen.
Olen kiitollinen tämän päivän auringosta. Ja siitä, että pääsen pian upean, höyhenen kevyen, ajatustakin lukevan unelmahevosen selkään, ihanien hummalissujen hellään huomaan ja iltaa viettämään heidän kanssaan. Naisterapiaa siis luvassa aimo annos. Can't wait.
Facebookin mietelauseeni tälle päivälle ei olisi voinut olla osuvampi: " Ole kiitollinen, että sait herätä jälleen uuteen päivään". Olen. Ihanaa viikonloppua kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti