Aina ei jaksa eikä voi synkistellä. Joskus on pakko irrottautua kaikista elämää rasittavista vaikeuksista. Tein ja toteutan sitä tänään.
En muista koska viimeksi olisin suonut itselleni arkivapaan. Ja puhtaasti vieläpä sellaisen, että en ole allokoinut itselleni mitään ohjelmaa. Näin liki nelikymppisenä se on mitä parhainta arjen luksusta.
Aamulla lapset kouluun ja itse ladulle. Minua hemmotellaan. Latukone ajaa juuri edelläni ja pääsen suihkimaan aivan neitseellisellä pohjalla. Suksi luistaa, poppi soi korvissa (kovaa), mummoja ja pappojakaan ei vielä kello 8.15 näy. Vaikka aurinko ei hemmottele, keli on mitä parhain. Kilometri toisensa perään taittuu kuin itsestään ja mitä rankempi nousu, sitä enemmän puserran kropastani ulos. Hei - en ole vielä ihan ikäloppu. Hengästyttää mutta hapot eivät paina. Tämä rasitus tuntuu vaan hyvältä.
Kotona odottaa - ei ketään. Ihanaa! Kuuma suihku, puoli pannua kahvia & palautusjuomaa. Viestittelyä & pitkiä puheluita ystävien kera. Työkonekaan ei toimi joten sen voi suosiolla jättää avaamatta. Musiikki täysille ja sopan keittoon. Voi olkaa lapset vielä pitkään koulussa. Äiti nauttii nyt omasta ajasta. Tämä tekee niin terää. Olen taas lähellä omaa itseäni.
Loppujen lopuksi ihminen ei tarvitse paljon ollakseen hetkittäin onnellinen. Nyt on se hetki. Otan siitä kaiken irti. Taidan oikaista itseni sohvalla pitkälleen ja vaan olla. Kellokin on vasta 12.30. Tässähän ehtii vaikka mitä.
Ihanaa viikonloppua ihmiset. Tartutaan hetkiin. Carpe diem!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti