Pahoittelen syvästi, että viime aikaiset kirjoitukseni ovat olleet enemmänkin raskaita kuin kepeitä ja iloisia. Vaikka aurinko ulkona paistaa ja kevääntulon voi jo aistia, tuntuu, ettei siitä kaikesta ympärillä pyörivästä valon suomasta energiasta kykene nauttimaan täysin rinnoin, kun mieli ailahtelee ja on enemmän musta kuin valoisa.
Se synkistää. Tuntuu, ettei ole lainkaan oma itsensä. Haluaisi vaan päästä kaikesta ahdistusta tuovasta eroon ja nauttia elämästä taas täysin rinnoin. Sitä kulkee ikään kuin puolilla valoin eikä se sovi tähän aikaan enää lainkaan. Se on jännää, että pimeän aikaan se on helpompaa. Mitä valoisammaksi päivä tulee ja jos mieli on matala, sitä ankeampi on oma olotila. Onko siinäkään mitään järkeä? Ei. Koska kaikkihan me nautimme tästä lisääntyvästä valon määrästä ja linnun laulusta. Mutta niinhän faktat kertovat, että itse asiassa keväällä itsemurhatilastot ovat rumimmillaan. Jotenkin sen täytyy johtua juuri tästä asiasta. Meidän aivommekin joutuvat jonkinlaisen hormonimyrskyn kohteeksi näin keväällä ja mikä lie käpyrauhasemme tai aivotumakkeemme aktivoituukaan ihan uudella tavalla.
Mutta silti en tahdo takaisin sitä marraskuun ankeutta.
Minut pysäyttää tähän hetkeen pitkä puhelinkeskustelu asiakkaani kanssa, joka on hetkellisesti menettänyt liikuntakykynsä. Muistan itsekin niin selvästi sen tuskan, piinan ja hitaasti juoksevat minuutit. Lohdutan, rohkaisen, kuuntelen. Arvostan jälleen hetkellisesti enemmän sitä, että minä saan puhelun jälkeen painua salille rehkimään. Tiedän tuskasi. Aika helpottaa & parantaa. Nyt voin antaa vain myötätuntoni ja aikaani.
Minut pysäyttää kaunis facebook-kirjoitus, jossa ohikulkija hehkuttaa aamuisin työmatkalla näkemäänsä isää, joka saattaa lapsiaan päiväkotiin joka päivä. Tämä facebook-kirjoittaja haluaa osoittaa kunnioitustaan tätä tuntematonta isää kohtaan, koska hän näkee, että hänkin on menossa töihin, mutta tällä ei ole koskaan kiire, vaan hän on aidosti läsnä. Isä kulkee lapsensa tahtiseen vauhtiin pitäen tätä pientä tarhaikäistä kädestä, keskustellen, kiireettä, läsnä ollen. Aina. Facebook-kirjoittaja sanoo oppineensa siitä asioita itsekin ja tahtoo kiittää tätä tuntematonta isää siitä, että hän on avannut hänenkin silmänsä.
Kirjoitus nostattaa kyyneleet silmiini. Tunnen piston sydämessäni, sillä minä en aina ole ollut läsnä lapsilleni noissa arjen hetkissä enkä ole sitä vieläkään. Mutta päätän, että haluan itsekin oppia tuolta tuntemattomalta mieheltä tuon tavan toimia.
Päätän myös, että teen asioita, jotka tuottavat minulle mielihyvää. Nautin keväthangilla hiihdosta tai hien valumisesta cycling-tunnilla ja nautin siitä, että saan urheilusta endorfiineja. Nautin tallin tuoksusta ja hevosten rapsuttelusta tai ratsastuksen tuomasta kovalevyn nollauksesta. Nautin ystävien ja läheisten läsnäolosta ja keskusteluista. Nautin kevätlintujen sirkutuksesta ja auringon lämmittävistä säteistä tuulen suojassa. Nautin vaikka siitä, että saan töitäni tehtyä päätökseen ja hyvin.
Päätän myös, että hyväksyn tosiasiat. Elämässä on mustempia vaiheita eikä kaikkeen löydy heti ratkaisua. Joitakin asioita joutuu vaan sietämään ennen kuin kipu helpottaa ja poistuu. Mutta se helpottaa joskus. Jonain päivänä, kun herään, huomaan, että olen taas aidosti minä eikä rintaani purista suru tai ahdistus. Kuulen ja näen selvemmin. Tiedän, että se päivä koittaa, kun kaikki on taas hyvin.
Sen saman haluan sanoa kaikille teille, jotka tuskailette omien mustien jaksojenne kanssa. Se päivä koittaa kyllä. Auringon lämmön voi jo tuntea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti