Valon päivä..

Mun eilisestä runostani tuli jostain syystä aivan liian synkkä tähän päivään, joten lienee syytä siirtää sen julkaisua ankeampaan tunnelmaan. Sillä tänään ei voi synkistellä. Tänään on kevätpäiväntasaus. Se tarkoittaa, että päivän pituus ja valo voittavat tästä hetkestä eteenpäin pimeyden määrän. Sitä onkin tänä syksynä ja talvena ollut jostain syystä paljon aiempaa enemmän...


Vuosi vuodelta kevään tulossa on jotain herkistävää. Energiat alkavat virrata ja tuntuu, että sitä itsekin on aivan uuden alun edessä. Aivan kuten luontokin kesää odotellessa. Aavistus kevään kuiskauksesta  on jo ilmassa vaikka vielä pakkasaamuja onkin.


Kai tämä kuuluu tähän keski-ikäistymiseen? Sitä huomaa arvostansa vuosi vuodelta enemmän yksinkertaisia, aiemmin itsestään selvinä pitämiään asioita. Kuten vuodenaikojen vaihtelua. Kuinka kevätaurinko paistaa ja lintujen sirkutus käy jo oksistossa. Tai sitä, kun lähtee muiden mummojen ja pappojen kera ladulle jo kello yhdeksältä ja tuntee kuinka saa edelleen omasta kehostaan irti kaiken tarvittavan. Tuntee, että kehossa ja lihaksissa on voimaa ja energiaa, happi kulkee. Maksimisykkeetkään eivät ole vielä laskeneet paljon parhaimmista vuosista...Vielä sitä mennään.


Tai sitä, että valitsee mieluummin aikaisen nukkumaanmenon ja hyvän olon tunteen aamulla kuin kostean baari-illan ja sen tunkkaisen, väsähtäneen, krapulaisen mielialan. Tunteen, että koko päivä valuu hukkaan. Missä vaiheessa muuten krapulatila muuttui sellaiseksi, että sitä vaipuu lähes masennukseen ja että se väsymystila kestää nykyisin jopa kaksi vuorokautta? Enää ei voi lauantaina lähteä radalle, koska vasta tiistaina kykenee kokonaisvaltaisesti treenaamaan ja työskentelyyn täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Oi niitä aikoja, kun parikin iltaa kykeni bilettämään eikä se tuntunut kropassa eikä näkynyt naamassa. Nyt muutaman tunnin unien jälkeen näyttää juuri siltä miltä tuntuukin. Ei tarvitsisi mitään asusteita tänään. Sen kun vain lähtisi kylille pari vitsaa kainalossa. Virvon varvon vaan..Noita-look olisi täydellinen.


Tänään ei tunnu noidalta. Peilistä katsoo takaisin sirkeäsilmäinen, itsestään ylpeä nelikymppinen. Tai no, ei ihan vielä. Muutama kuukausi jäljellä tätä kolmenkympin juoksua.


Olen kaatunut monesti, mutta noussut ylös, kuten ystäväni pari päivää minua kauniilla viestillä muistutti ja sai minut kyyneliin. Tähän ikään mennessä se kuuluu elämänkirjoon. Sitä osaa olla itselleen armollisempi. Olla rohkeampi päivä päivältä. Oma itsensä ja tehdä niitä asioita, jotka tuntuvat itsestään hyviltä. Ne ovat usein pieniä juttuja, mutta niistä voi taputtaa itseään olalle.


Eilen tein jotain mitä en ole koskaan tehnyt. Hyppäsin leikkimielisessä hummalissujen välisissä estekisoissa 6-esteen sarjan. Tavoitteena vain päästä yli ja pysyä kyydissä. Tyylillä en voi ylpeillä, mutta me teimme sen. Minä ja heppa. Ja meidän ryhmä. Olen niin ylpeä meistä.


Kaikilla meistä on omat pelkomme, mutta voitamme niitä yksin ja yhdessä. Muistakaa - tänään valo voittaa pimeyden.