Muistan yhä lapsuudesta sen tunteen, kun mietin ollessani noin 6-vuotias kuinka haluaisin olla kuten Peppi Pitkätossu. Olisin maailman vahvin tyttö ja voisin pitää omaa hevosta taloni kuistilla ja siivota oman asuntoni kuten Peppi. Kaataa saippuavedet pitkin lattioita ja sutia menemään juuriharjat jalkapohjiin köytettyinä. Miten siistiä. Miksei siivoaminen voisikin olla kivaa?
Tai kun olin esiteini-iässä ja tuntui, ettei ikä riitä vielä mihinkään kivaan. Kuten ravintolan sisäänpääsyyn, seurusteluun tai muuhun jännittävään. Halusin kasvaa nopeasti aikuiseksi ja tehdä niin kuin huvittaa. Vailla huolta huomisesta. Vähänpä silloin tiesin.
Aikuisuus ja siihen liittyvät valinnat ja päätöksenteot eivät useinkaan ole ollenkaan niin huolettomia ja vapaita kuin sitä aikanaan kuvitteli. Olemme oikeasti sidoksissa niin moneen, että tekemillämme valinnoilla on lukuisia tahoja koskettavia vaikutuksia. Usein jopa kauaskantoisia sellaisia. Emme todellakaan voi tehdä mitä meitä huvittaa. Työt rajoittaa vapaa-aikaa, ja jos ei ole töitä, ei ole rahaa tehdä mitä haluaisi. Mitä silloin sillä vapaa-ajallakaan niin tekisi?
On puolisot, lapset, omat vanhemmat, asunnot, lainat, muu omaisuus - kaikki sitovat käsiämme ja rajoittavat päätöksentekoamme. Niin siistiä olla aikuinen, eikö? Monesti ollaan ihan tiukasti puun ja kuoren välissä. Omien valintojemme vankina.
Ei ihme, että tänä päivänä moni hädin tuskin viisissä kymmenissä oleva haaveilee jo eläkkeelle jäämisestä tai laskee päiviä siihen. Eletään samoissa haavekuvissa kuin lapsuudessa. Kuvitellaan, että sitten kun olen eläkkeellä, olen velaton, työnantaja ei määrää enää mitä teen, olen vapaa. Vapaa tekemään mitä huvittaa. Mutta luulenpa, että ne velvollisuudet eivät siihenkään lopu. Joten lakatkaa vaan haaveilemasta. Lapsuuden huolettomuutta ei saavuta enää koskaan.
Mutta joskus. Ihan tosi tosi harvoin valinnan tekeminen on todella helppoa. Kun ei ole mitään syytä pitkittää päätöksentekoa. Kuten vaikka tupakanpoltto ja sen lopettaminen. Olen ollut sen suhteen erinomaisen hyvä valehtelemaan itselleni jo vuosia. Olen satunnainen tupakoitsija. Tai viihdekäyttäjä. Tai annoin itseni ainakin niin uskoa. Totuus on kuitenkin toinen. Faktaa on, että olen poltellut epäsäännöllisen säännöllisesti nuorimman lapseni imetyksen lopettamisen jälkeen eli karkeasti noin 7 vuotta. Ja vaikka minulla on välillä mennyt viikkoja etten ole polttanut yhtään tai keskiarvolla olen poltellut korkeintaan askin kuukaudessa, niin kiistaton tosiasia on, että astmaatikkona en saisi poltella yhtään. Ja vaikka terveydenhoitajakin sanoi, että noin vähäinen määrä ei vahingoita keuhkojani yhtään sen enempää kuin vaikkapa suurkaupungissa asuminen, niin se on ollut vain itselleni hyvä tekosyy jatkaa satunnaista pahettani. En ole nikotiinin orja, mutta tapojeni orja olen.
Päätin eilen, että se loppuu nyt. Tai sain oikeastaan siihen ulkopuolisen sykäyksen. Hyvää tarkoittavan sellaisen. Ja kun mietin asiaa itsekin, niin en näe tupakointiin mitään hyvää syytä. Fakta on, että se on keholleni turmiollisempaa kuin lasillinen kuplivaa tai punaista silloin tällöin. Ja niistä en luovu. Prkl. Tupakointi harmaannuttaa ihoni ja johtaa sen ennenaikaiseen vanhenemiseen. Puhumattakaan kellastuvista hampaista ja pahanhajuisesta hengityksestä. Inhoan itsekin sitä tunkkaista hajua, joka tarttuu hiuksiini ja häpeilen poltella julkisella paikalla. Joten miksi ihmeessä olen sitten tehnyt sitä tähän asti?
Hyvä kysymys. Valinta on minun. Päätös on nyt tehty. Pahoittelen, jos olen hieman äkäinen seuraavat päivät. Tavoista on kuin onkin aika vaikea oppia eroon..Enkä kyllä rehellisesti sanottuna vielä uskalla täysin luvata sitä, että olisin stumpannut viimeisen röökini. Mutta valitsen huomattavasti terveellisemmän polun. Haluan tuoksua raikkaammalta. Ja haluan, että ihoni ei ainakaan sen vuoksi ikäänny ja kurtistu.
Olisipa muutkin elämäni valinnat yhtä helppoja.
Mutta kun törmäätte valintoihin. Niihin vaikeisiin. Niin muistakaa tämä. Niin se on. Hyvää maanantaita ja viikonaloitusta rakkaat <3.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti