"Huudan ääneen mut se pois ei mee.. Kuuntelee, mua tähtitaivas täällä kuuntelee, kun huudan ääneen miksi pois ei mee hurja polte pohjaton.." Chisu kähisee korvanapeissa. Istun junassa ja katson ohivilistäviä peltoja, marraskuun harmautta ja hiljalleen ilmassa leijailevia hiutaleita.
Onpa ollut hurja viikko. Pyörremyrskyä, riepottelua, tunteiden ristiaallokkoa. Se piru halusi testata. Onko uskoni vahva, olenko uusien tunteideni kanssa tosissani. Se ei kestä onnellisuutta, ei euforiaa. Pirun pahin vihollinen on puhdas, viaton rakkaus ja onnellisuus. Se haluaa myrkyttää silloin kaiken. Testata ja nähdä millainen on side kahden ihmisen välillä. Ilkkua sille jälkeenpäin, jos onnistuu sitä heiluttamaan. Siitä se saa tyydytyksen. Etenkin, jos onnistuu jotain niin kaunista haavoittamaan tai rikkomaan.
Kun lähtee kakkoskierrokselle, mikään ei ole niin itsestään selvää tai helppoa kuin ensimmäisellä kierroksella. Niin moni on jo sotkeutunut siihen ja he ovat edelleen osa sitä yhtälöä etenkin jos eronneella pariskunnalla on yhteisiä lapsia. On isovanhempia, yhteisiä ystäviä ja se ex-puoliso, jonka kanssa yhteydenpito on välttämätöntä. Toisesta ei pääse eroon ja se luo omat haasteensa - etenkin, kun ero ei juuri koskaan ole yhteinen päätös vaan aina se toinen osapuoli kokee tulleensa jätetyksi. Ja kuinka se silloin sattuukaan. Ihminen on niin pieni tunteidensa edessä. On ihan sama oletko huippujuristi, psykologi tai talonmies. Jokainen meistä on tunteidemme kanssa yksin - etenkin niiden suurta tuskaa aiheuttavien kanssa. Silloin joskus se järki hämärtyy ja pelistä tulee raakaa. Haluaa vain satuttaa ja vahingoittaa toista. Kaikesta tulee rumaa. Varsinkin jos viattomat osapuolet, eli ne yhteiset lapset sotketaan siihen. Tähän on pakko sanoa, että omat tyttäreni ovat luojan kiitos tältä välttyneet. Kaikki kunnioitus tältä osin omalle ex-puolisolleni.
Uuteen parisuhteeseen ei pelkästään sotkeudu ne exät vaan tietenkin myös lapset. Tilanne on kaikille osapuolille hyvin uusi. On sinun ja minun lapset. Miten he reagoivat toisiinsa. Koska on oikea hetki esitellä heidät toisilleen? Miten se tulisi tehdä? Kuinka toimia, jos lapset eivät tykkää toisistaan tai vanhempiensa uusista kumppaneista? Miten ne tuntemukset käsitellään ilman, että se ei onnistu hetkauttamaan sitä tuoretta suhdetta, jossa kuitenkin ollaan vasta niin alussa.
On minun ja sinun ystävät, jotka ovat tunteneet ihan erilaisen elämän. On uusia isovanhempia, lähisukulaisia. Uusi tilanne vaatii sopeutumista kaikilta. Eikä käy aina ihan kivutta tai haasteitta. Se on ymmärrettävää. Osa joutuu valitsemaan puolensa. Osa ystävistä saattaa jäädä matkastakin. Luopumista niin monesta. On perhetraditioita, tapoja, tottumuksia. Toiselle saattavat olla ihan vieraita. On sinun koti. On minun koti.
Sitten on vielä se Minä. Joka on kuitenkin se kaikkein olennaisin tässä jutussa. Olenko minä varmasti selvittänyt välini menneisyyden kanssa? Päässyt yli riittävällä tavalla, käsitellyt tuskaani, tekemäni virheet, eletyn elämän. Tiedänkö varmasti mitä haluan ja mihin suuntaan elämässäni mennä. Olenko valmis näihin kaikkiin haasteisiin ja uuden elämän mukanaan tuomiin muutoksiin?
Ei se ihme ole, että välillä olo on kuin jyrän alle jäänyt. Tai pyörremyrskyn silmästä selvinnyt.
Mutta myrskyn jälkeen tulee aina poutasää jossain vaiheessa. Ilma on taas raikas, olo on kevyt. On helpompi hengittää. Kävelemme selkä suorana, katse tulevaisuuteen suunnattuna. Yhdessä. Pakko uskoa, että hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita sanot. Katson sinua syvälle silmiisi. Näen vastauksen sieltä. Ja vastaan siihen.
Kumpikaan meistä ei ole paha. Sielu on seestynyt. Sydän on puhdas. Mieli on kevyt. Piru on poissa. Ainakin hetkellisesti. Se ei haittaa, me elämme kuitenkin tätä elämää aina yksi päivä kerrallaan. Enempää emme voi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti