Yleensähän se oma arki on niin hektistä, että hyvä, kun siinä ehtii miettimään mitä seuraavaksi syödään, kuka mihinkäkin kuskataan, koska haetaan, kuka ehtisi ulkoiluttaa koiran, milloin on kenelläkin hammaslääkäri, mitkä asiat jäivätkään tänään toimittamatta ja mitä pitääkään huomenna tehdä. Missä olla ja moneltako.
Tätä se on monella. Suoriutumista. Päivästä toiseen. Vuodesta toiseen. Seuranaan aina riittämättömyyden tunne. Huono omatunto, syyllisyys pinnan kiristymisestä, äkäilystä lapsille ja puolisolle. Liian vähän aikaa keskittyä yhtään mihinkään. Kun tätä meille jokaiselle ruuhkavuosia elävälle tuttua arjen kaaosta peilaa, niin se oikeasti kuulostaa ahdistavalta. Ei ihme että ihmisillä on stressiä, univaikeuksia, levottomuutta, parisuhdeongelmia, päihdeongelmia, lapset voivat huonosti ja oireilevat, on oppimisvaikeuksia, syömishäiriöitä, harrastusten kontrolloimaa arkea. Koska he näkevät sen mallin meiltä aikuisilta. Jatkuvan suorittamisen ja suhteettomien odotusten mallin.
En muista koska viimeksi olisin tehnyt yhden päivän palapeliä. En edes viime vuosien lomilla ole löytänyt sellaiselle joutenololle aikaa. Koska loma on niin lyhyt ja siihen ladataan niin paljon odotuksia. On niin paljon paikkoja, joissa pitää ehtiä käymään ja niin paljon ihmisiä, jotka pitää loman aikana tavata, koska arjessa ei koskaan ehdi. Ei ole sitä aikaa. Millainen loma tuosta muodostuu? Ei tarvitse olla nero havaitakseen, että olen suorittanut myös lomani. Olen jopa tuntenut joskus ahdistusta siitä, että minulla on yksi täysin vapaa viikonloppu kesällä, johon ei ole suunniteltu ohjelmaa. Hullua.
Ensimmäisellä työttömän viikollani hämmennyin, kun tunsin ahdistusta siitä, kun kännykkä ei piipannut koko ajan saapuvien sähköpostien johdosta. Kävin lukuisia kertoja päivässä vain fressaamassa kirjekuoren kuvaketta kännykässäni, koska ajattelin ettei se voi olla totta. Mutta totta se on. Puhelin ei soi, paitsi jos äiti tai puoliso sattuu päivän aikana soittamaan. Tai lehtimyyjä. Sähköpostiin tipahtelee vain mainoksia ja nekin harvakseltaan, kiitos GDPR:n. On aika hiljaista. Ero entiseen on jäätävä. Parhaimmillaan (pahimmillaan) sähköposteja ja muita viestejä saattoi tulla yli satakunta päivässä. Lähetettyjä sama mokoma. Kalenterin kun erehtyi avaamaan illalla selaillakseen seuraavaa päivää, niin kaikki merkinnät eivät mahtuneet puhelimen ruutuun. Edes ruokatauolle ei ollut jäänyt tilaa, jos ei itse ollut sitä muistanut blokata. Nyt seuraava merkintä kalenterissani näkyy olevan 20.6 ja sekin tunnin taloyhtiön yhtiökokous.
Huvittavaa, outoa, epäuskoista. Lukuisia täysin tyhjiä päiviä edessä. Ilman suunnitelmaa. Alun shokin, katkeruuden ja vihan tunteidenkin jälkeen joudun tällä hetkellä itseäni muistuttamaan siitä etten kiinny liikaa tähän olotilaan..
Mitä sitten olen oppinut? Sen, että voin hyvin samaistua siihen olo- ja tunnetilaan, jonka eläkkeelle jäävä kokee. En enää sanoisi vaan, että nauti joutenolosta. Vaan, että alkuun joutuu läpikäymään laajan skaalan tunteita ja tulee päiviä, jolloin kokee olevansa hyödytön ja ulkopuolinen, mutta että siitä vapaastakin oppii nauttimaan ja kyllä se päivien sisältö sieltä löytyy, kun itse siihen on valmis. Olen oppinut sen, että ilman tukijoukkoja ja läheisiä e selviäisi. Olisin todella yksin ja se ei ole hyväksi kenellekään. Jokainen meistä haluaa tuntea olevansa tärkeä ja tarpeellinen, osa jotain yhteisöä. Kun muut lähtevät töihin ja itse jää kotiin, sitä tunnetta on vaikea kuvailla. Tyhjä? Hyödytön? Epäonnistunut? Vaikka olisi kyse vain hetkellisestä vaiheesta. Entä jos se kestää? Eikä löydy töitä hauista huolimatta. Jos saa aina vain pakit ja puhelin ja sähköposti pysyvät hiljaisina. Mitä se tekeekään ihmisen itsetunnolle? Miten itseään kannustaaja motivoida yrittää kerta toisensa jälkeen? Varsinkin, jos ei olisi niitä tukijoukkoja..Ihminen murenee pala palalta. Masentuu. Sairastuu. Erakoituu, syrjäytyy. Surullista. Mutta edelleen tänä päivänä monelle totta. Sitä helposti on itsekin sortunut ajattelemaan, että se on vain jokaisen omaa syytä. Ja että kun ottaa itseään niskasta kiinni ja tekee asioille jotain, niin kyllä se siitä. Työtä tekijöille löytyy. Nyt osaan tarkastella tätäkin asiaa hieman laajemmalla katsannalla. Kaikki ei ole niin mustavalkoista - tässäkään asiassa.
Niin. Elämä opettaa meitä jokaista siten, kun meille on tarkoitettu. Minut se pistää pysähtymään ja hiljentämään tahtia aina aika kovin keinoin. Koska hiljaisia viestejä en ole ehtinyt kuulla. Ja läheisten huomautuksille vain kohautellut harteita.
Mutta kuten ole ennenkin kirjoittanut, olen aina ihaillut elämän taitoja opettaa meitä, koska kaikilla opeilla on se toinenkin puoli. Kaikessa on myös jotain hyvä, kun sitä pysähtyy miettimään. Palapelin rakentamisen lisäksi, koska viimeksi olisin ehtinyt viettää niin paljon aikaa lasteni kanssa. Kuinka ihanaa onkaan ollut kuunnella teinien juttuja haettuani heidät kesätöistä tai kuinka mahtavaa onkaan saada viettää ex tempore päivä pikkuiseni kanssa pian kiipeilypuiston seikkailuissa ja puiden latvoissa (huh). Tai miten hyvä mieli tuleekaan, kun voi soittaa pitkän terapiapuhelun läheiselleen, tai käydä yllätysvierailulla vanhan mumminsa luona. Tai tehdä ruoat valmiiksi, kun puoliso tulee töistä. Tehdä rästiin jääneitä kotitöitä. Helpottaa muiden arkea. Tuottaa lisää yhteistä aikaa, kun se vapautuu muista velvoitteista.
Mutta silti. Aikaa on ollut itselle. Vaikka lintujen pesimäpuuhien seurailulle. Koiran rapsutukselle. Ruohon kasvamisen tarkkailulle. Ilman suunnitelmia. Ilman aikatauluja. Jälleen kerran kun elämä ottaa, se myös antaa. Synkemmilläkin pilvillä on ne hopeareunukset. Tiedän olevani jälkeenpäin tästä ajasta todella kiitollinen. Voi kun toivon, että muistaisin silloinkin, että vähempi suorittaminen riittäisi. Oppisinko vihdoinkin sen?
Minkä opin te haluaisitte elämän taipaleiltanne muistaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti