Makaan kuumalla, sileällä kalliolla. Annan ajatusteni virrata vapaasti. Hengitän syvään ja ummistan silmäluomeni hetkeksi. Aurinko kutittelee kuumasti toista poskeani ja tälle vuodenajalle poikkeuksellisen lämmin, lempeä tuulenvire pörröttää hiuksiani. Kukkivan tuomen huumaava tuoksu viettelee aistejani. Meteli päässäni vaimenee. Jäsenet ovat raukeat sekä lämmöstä, että piknikillä nautitusta viinistä.
Raotan laiskasti luomeani ja ihailen meren tuhansina timantteina väikkyvää pintaa. Auringon juova yltää mereen asti - kuin tämä terävä tietoisuus maailman kauneudesta. Hetken kauneudesta. Vaaleat hahtuvapilvet lipuvat laiskasti ylitseni.
Tämä kuva piirtyy verkkokalvoilleni ja se kilpailee kauneudellaan luonnon uskomattoman herkkää alkukesän viheriää vastaan. Kumpikin vie voiton. Kaikki pursuaa - eloa, iloa, kauneutta, kesää. Tässä kaikessa on jotain, jonka tahtoisin pysäyttää ja vangita. Laittaa varastoon pahan päivän varalle - pimeää varten. Alkukesässä on jotain puhtaan eheyttävää - tähän tahdon jäädä iäksi. Kesän lapsi. Aina.
Silitän allani kuumuudesta hehkuvaa kiveä ja annan sen sileyden ja siitä hehkuvan lämmön imeytyä kehooni, energian valua suoraan suoniini. Tämä kallio on ollut tässä tuhansia ja taas tuhansia vuosia. Niin kauan meri on sitä huuhdellut ja hionut sen särmiä. Jättäen vain tämän pehmeyden. Tämä kallio on kestänyt kaikki ankarat talvet. Se on kokenut myrskyjä, paahtavan auringon, piiskaavan sateen ja luonnon voimat. Se on aina sen armoilla. Silti se on järkähtämätön, vankka, taipumaton. Mutta ei kova. Einin kova, etteikö se edelleen muovautuisi. Tästä iäisyyteen. Pienen pieninä, tuskin silmin havaittavina muutoksina. Aika on sille lyhyt.
Ammennan tuon kallion raakaa voimaa. Imen auringon säteitä ja niiden tuomaa energiaa sieluuni asti. Yritän säilöä. Haistan kuinka ihonikin alkaa tuoksua kesälle ja auringolle. Onko se myös onnellisuuden tuoksu?
Tässä maailmankaikkeudessa, jossa olen yhtä juuri tuona hetkenä, murheeni ovat kuin tuo yksi sädehtivä meren timantti tai hiekassa kimalteleva hippunen. Mikään ei tätä pysäytä, mutta me ihmiset vain katoamme. Elämä jatkaa kulkuaan. Se on lohdullista.
Luonto, meri, metsä, aurinko. Yhtä kaikki ne antavat meille lohtua, voimaa ja energiaa, kun sitä kaipaamme. Käyn pääni sisällä läpi asioita, joiden vuoksi joudun niihin turvautumaan. Yritän vapauttaa sisimpääni kertynyttä vihaa ja katkeruutta myös urheilun voimin. Haastan kehoni äärirajoilleen ja piiskaan sitä väsymykseen asti. Armottomasti. Jokainen vuodattamani hikipisara, joka valuu pitkin kasvojani ja selkääni, puhdistaa. Haluan päästä kaikesta kertyneestä kuonasta eroon. En jaksa raahata enää tätä negatiivista painolastia mukanani.
Nukun pidempään ja paremmin kuin naismuistiin. Sieluuni on lipumassa huojennuksen ja mielenrauhan tyyneyttä tuova aalto - aivan kuin tuo kaukana horisontissa siintävä alus, joka piirtyy pienenä mustana täplänä auringonjuovassa. Se on tulossa rantaa kohden.
Katseeni kiinnittyy taivaan ja meren yhtymäkohtaan. Niiden ikuisuudessa on jotain selittämätöntä. Vain viiva erottaa ne toisistaan.
Jälleen kerran, kun elämä koettelee, ammennan voimaani tästä kaikesta ja saan lohtua merestä. Koska se on vapaus. Se on vastaus. Se on kaipaus. Se on voima. Se on päättymätön. Se on ikuisuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti