Tällä viikolla olen miettinyt miltä tuntuisi olla pojan äiti? Tuskin ihan samanlaiselta kuin miltä tuntuu olla tyttären äiti. Etenkään teinityttären äiti. Olen elänyt muistoissa ja aika on kullannut ne. Ikävöin aikaa, jolloin nyt jälkikäteen tuntui, että kaikki oli niin helppoa. Kun tytöt olivat 1 ja 4 tai 3 ja 6. Ne olivat niin suloisia. Ja helppoja. Vaikka olisivat itkeneet ja kiukunneet uhmaansa tai tapelleet keskenään. Miksei sitä osannut silloin vain nauttia siitä? Miksi pitikään menettää jo silloin hermojaan? Tulenko sittenkin ikävöimään tätä aikaa jonain päivänä? Kaiholla miettien, että silloin tytöt olivat vielä kotona...Miksi aika meneekin niin hiton nopeaan?
Koska tämä viikko. Se on ollut suorastaan from teenage hell..Ihan kuin 12:sta käyvälläkin olisi se puhkeamassa kukkaan hetkenä minä hyvänsä. Sen isomman välittömässä kannassa kirimässä etumatkaa kiinni. Mutta kyllä se vanhempi silti vetää vielä voiton.
Kuinka sitä osaisi kuvata? Miltä se tuntuu kohdata se puhdas, hetkessä nouseva raivo ja valkoinen kaiken yli pyyhkivä viha, joka jättää jäljelle korkean verenpaineen, punaiset läiskät poskilla ja järjettömän mielipahan. Puolin ja toisin.
Paiskottuja ovia, mykkäkoulua, murahtelua, tylyyttä, puhdasta haistattelua, itsekeskeisyyttä, pinnallista pissismäisyyttä, vuoristoradalla heittelevät ja alati vaihtelevat tunnetilat. Kavereita, kavereita, kavereita. Ensimmäinen poikaystävä, mopokyytejä, myöhäisiä iltamenoja. Piittaamattomuutta kotiintuloajoista, ei-vastattuja puheluita vaikka muuten se luuri kasvaakin kämmeneen kiinni. Ikuinen rahantarve. Silti ei valmis tekemään mitään sen rahan eteen - ei ainakaan ilman kunnon yhteenottoa ja sen jälkeen alkavaa kiukuttelua tai vaihtoehtoisesti mykkäkoulua.
Aamulla ei kannata sanoa mitään. Parempi kun ei edes puhu. Mutta kyyti kyllä kelpaa kouluun. Ja valmiiksi tehty aamupala. Ilman kiitosta. Palveluksia saa myös tehdä. Aina. Ilman minkäänlaista huonoa omaatuntoa tai vastapalvelusehdotusta. Kaikki mulle tänne heti. Mielellään merkkikamaa, koska kaikilla kavereillakin on. Niket, Addut, Hilfigerit, Calvin Kleinit. Mikään muu ei kelpaa. Suhteellisuudentaju on kadonnut.
Mitättömyyden ylitse huokuva tunne, joka päivä. Äiti ei ole mitään. Sen mielipide ei ole mistään kotoisin, se on ihan karseen näköinen, kokoinen, pukeutuu mauttomasti ja ennen kaikkea on vaan niin tyhmä. Eikä ymmärrä mitään.
Pikkuinen imee kaiken opin perässä. Koska sekään ei olisi muuten mitään. Peesissä pärjää paremmin kuin asettua vastatuuleen. Muuten saa osansa.
Miten säilyttää kypsyyden ja aikuisuuden näissä tilanteissa ja jokapäiväisissä yhteenotoissa? Provosoitumatta? Loukkaantumatta? Koska äidillä ei ole tunteita. Tai ainakaan niitä ei kukaan tunnu ymmärtävän.
Luoja - miksei kukaan varoittanut tästä ajasta? Tai olisiko se auttanut sittenkään. Sitä tekisi silti ne samat asiat ja virheet. Vaikka niitä pieniä ilonpilkahduksia osuukin onneksi aika ajoin elon tielle, niin minä väitän - vaikkei poikia minulla olekaan, että pojan äitinä pääsisin paljon helpommalla. Sanokaa olenko väärässä? Jotain niissä äitien a tyttärien väleissä on. Jotain sellaista sidettä ja napanuoraa, joka selkeästi vaatii rajumpia otteita katketakseen. Itsenäisyyden synnyttämiseksi. Tai jotain.
Vai onko se vaan niin, että sitä köyttä on turvallisinta ravistella ja koetella, jonka tietää kestävän minkä tahansa myrskyn? Hurrikaanit, trombit, taifuunit - you name it. I´ve seen them all ja jostain syystä minulla on tunne, että tämä nbr 2, joka sieltä on nousemassa, pistää vielä enemmän forcea kehiin. Mutta minua koulutetaan koko ajan...Oppitunti toisensa perään. Kuinka viisaaksi vielä tulenkaan..
Näiden sanojen saattelemana. Kaikilla kanssasiskoille - voimia. Me selviämme tästä(kin). Aina voisi olla pahemmin. Ettei olisi ja eläisi tätä ollenkaan <3.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti