Miltä tuntuu, kun elämältä putoaa pohja?
Kun yhtäkkiä elämä tuo eteesi tilanteen, jota et ole osannut ennakoida tai siihen varautua. Kun minuuttasi on pitkälti määritellyt työ ja siinä onnistuminen, eteenpäin pyrkiminen, kehittyminen, itsensä haastaminen, ihmisten motivointi. Olet saanut osaksesi arvostusta ja olet päässyt näyttämään kykysi. Olet mennyt urallasi eteenpäin ja ylittänyt sellaisia esteitä ettet tiennyt, että siihen kykenet.
Ja nyt. Yhtäkkiä edessäsi on urasi isoin este. Oikeastaan tällä hetkellä niin leveä kuilu ettet edes tiedä millä keinoin pelkojen ja epävarmuuden liekittäessä mieltäsi tulet sen kuilusta vallihaudaksi kasvaneen esteen ylittämään. Se on shokki. Alun helpotus ja huojennus ovat antaneet tilaa mielen möröille. Tyhjyys, epäusko, itsesyytökset, epävarmuus tulevasta, epäoikeudenmukaisuudesta kumpuava viha, pelko. Entä jos en kelpaakaan enää kenellekään? Entä jos en löydäkään mitään uutta? Tai joudun tyytymään johonkin mitä en halua. Ne vellovat nyt päällimmäisenä. Sekasortoisuus. Itku pyrkii esiin. Se on minuuteni tapa päästää ulos isompia höyryjä. Puhdistan mieltäni.
Aivoni ovat ylikuumentuneina pohtineet ratkaisua taloudellisiin haasteisiin viime päivät. Pitää laittaa valtavasti asioita vireille. Ei ole puhelinta, ei tietokonetta, miten ilmoittaudutaan työttömäksi, missä vaiheessa ollaan yhteydessä liittoon. Päivitä CV, päivitä LinkedIn, listaa kontaktit keihin olla yhteydessä, ota yhteyttä pankkiin. Puran kuormaa. Pala palalta jäsennän, teen, työstän. En lamaannu vaikkei tänään olisi tehnyt mieli edes nousta ylös.
Onneksi on kesä. Yritän ajatella positiivisesti. En muista koska olisin saanut viettää aidosti pitkän kesäloman. Yli 10 vuotta ole juossut hirvittävän hektisessä oranvanpyörässä, jossa työpäiville ei ole laskettu mittaa. Siihen aikaan on mahtunut yhden ihmisiän verran muutoksia. Mutta ei ole ollut aikaa pysähtyä. Nyt on. Kun sitä tarkemmin ajattelee, niin sitä on valtavan rikas juuri nyt. Mikä on ainut asia maailmassa mitä ei millään rahasummalla kykene ostamaan lisää? Aika. Ajatelkaa vaikka näin. Jos meille jokaiselle annettaisiin joka päivä 1440€ puhtaana käteen. Me miettisimme aika tarkkaan mihin tuon rahasumman käyttäisimme, eikö? Pistäisimmekö säästöön tai sijoittaisimme ja ostaisimme jotain kalliimpaa vai menisikö se ruokaan, matkoihin, asuntoon, autoon, vapaa-aikaan jne. Mutta kun on kyse meidän ajasta, jota emme saa ikinä takaisin käytettyämme sen, niin harva meistä miettii jokaista päivän minuuttia varten sille mielekkään merkityksen ja tavoitteen. Sen verran meille joka päivä minuutteja annetaan, kunnes tiemme tulee päätökseen.
Aika. Se on arvokkaampaa koko ajan ja sen merkitys lisääntyy mitä enemmän olemme sitä tuhlanneet ja uhranneet. Koska sitähän se tänä päivänä myös on. Me uhraamme kallisarvoista aikaamme työnantajillemme, josta saamme nimellisen korvauksen mutta loppujen lopuksi siinä usein vain häviää. Eikä sitä menetettyään saa enää koskaan takaisin. Jos voisin, palaisin lapsieni lapsuusaikaan. Osaisin arvostaa sitä aikaa niin paljon enemmän nyt kuin silloin. Tokihan aika kultaa muistot, mutta rehellisesti sanottuna en silloin tiennyt kuinka pienen hetken se vain kestää. Kuinka rikas sitä silloin olikaan. Kun oli aikaa olla ja nähdä omien lastensa kasvu. Sitä ja se menetystä ei mikään raha kompensoi.
Nyt minulle suodaan tämä mahdollisuus uudelleen. Aikaa viettää vielä hetki, edes yksi kokonainen kesä lasteni ja rakkaitteni kanssa. Ilman aikatauluja, ilman velvoitteita. Aikaa itselleni ja oman hyvinvointini kohentamiseksi. Asia, jonka ole myös laiminlyönyt viime vuosina. Niistä osaan olla kiitollinen jo nyt vaikka möröt yhä mielessäni huutelevat. Kun vain saisin laitettua kaikki huolet ja murheet taka-alalle ja nautittua täysin rinnoin tästä, niin hyvä siitä tulee.
Tiedän. Olen sen niin monta kertaa täälläkin kirjoittanut. Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Kun jotain menettää, jotain saa tilalle. Elämä menee niin. Ja se kaiken tarkoituksen näkee usein vasta myöhemmin. Kun huomaa millaiseksi ne koetut vastoinkäymiset minua muovaa ja miten jälleen vahvistun ja kasvan ihmisenä. Tämäkin oli minun siis tarkoitus kokea.
Ehkä tämä antaa tilaa unelmille, pakottaa uskaltamaan yrittää. Koska välttämättä muuten rohkeuteni ei olisi riittänyt. Muutos on aina mahdollisuus. Annan kaikelle nyt aikaa. En kiirehdi, en hätiköi. Annan aivojeni sauhujen savuta ulos, annan itkun tulla, jos se on tullakseen. Puhdistun, kevenen. Ja tuhlaan aikaa. Kaikille ja kaikelle sille mihin sitä ei ole voinut viime vuosina tuhlata. Tunnen olevani onnekkaampi kuin pitkiin aikoihin. Luotan enkelieni johdatukseen. He tämän ratkaisun minulle antoivat, kun itse en sitä pystynyt ja uskaltanut tehdä.
Kiitos. Elämä on nyt. Tässä ja tänään. Lähdetään nauttimaan kesästä.
Halauksin, PP
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti