Elämä itsessään on.
Sen mielikuvituksella, sarkasmilla, ironialla ei ole rajoja.
Sitä vain joko pysyy kyydissä tai sitten ei.
Kuin vuoristorataa. Pelottaa ja vatsan pohjasta ottaa. Pistän silmät kiinni, en aina uskalla edes katsoa.
Toisinaan juna sukeltaa pimeään tunneliin. Et näe mitään. Pelkkää mustaa.
Vain kiivetäkseen jälleen korkeuksiin.
Kuinka huikaisevan kaunista siellä ylhäällä onkaan. Näkee niin kauas, niin kirkkaasti.
Ja taas mennään. Vaunut kolisten. Sukelletaan syövereihin. Tekee mieli kiljua.
Vauhti humisee korvissa, vesi valuen silmistä.
Pienenä aina odotin ja samalla pelkäsin, koska matka loppuu.
Enää en pelkää. Yritän vain pitää kovasti kiinni. Etten putoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti