Laittakaapa Googleen hakusanaksi pelkkä nuorten. Seuraa järkyttävä listaus siitä mikä puhuttaa ja mitkä piirteet ovat vallallaan nuortemme keskuudessa. Nuorten lisääntynyt masentuneisuus, itsemurhat, mielenterveysongelmat, syrjäytyneisyys jne. Lista on pitkä ja lohduton. Mutta valitettavan totta. Nuoremme voivat huonommin kuin koskaan aiemmin. Asiantuntijat pohtivat kuumeisesti, että miksi. Syytellään puolin ja toisin kännyköiden käyttöä, sosiaalista mediaa, itsekeskeisyyttä, välinpitämättömyyttä, liikkumattomuutta, ruokailutottumuksia ja liian löyhää kasvatusta ja välinpitämättömiä vanhempia, jotka ovat antaneet pelikonsoleiden olla lapsenvahteina ja muilta osin sälyttävät kaiken kasvatusvastuun kouluille ja opettajille, joilla ei ole enää mitään valtaa. Nuoret eivät kunnioita enää aikuisia ja heille on annettu aivan liikaa vapauksia ja ovat saaneet elää liian helppoa elämää. Siksi heistä kasvaa tuollaisia rumasti sanottuna kermapyllyjä, joista ei ole mihinkään. Vai onko sittenkin?
Syyllistäminen. Se tätä aikaa leimaa. Jos ei näistä syytöksistä lapsi tai nuori syyllisty, niin vanhempi ainakin. Nykynuoret yrittävät. Greta Thunberg on antanut kasvot maailman pelastamiselle. Ehkä se, että meidän nuoremme ovat kasvaneet maailmaan, jossa tietoa on liikaakin saatavilla ja he osaavat sitä itsenäisesti hakea ja hyödyntää mahdollistaakin sen, että heistä kasvaa tekijöitä. Kenties se välinpitämättömin sukupolvi olemmekin me, jotka nyt kolkuttelemme siellä keski-iän kynnystä? Meillä ei ole ollut tietoa näin paljon saatavilla silloin, kun meillä oli vielä energiaa ja jaksamista. Kun suuri murros internetin tulolle ja tiedon henkeäsalpaavan nopealle jakamiselle tapahtui, elimme jo uraputkessa ja ruuhkavuosissa. Teimme töitä kuin eläimet maksaaksemme jättilainojamme, koska meidän sukupolven piti saada kaikki heti. Volvo-maasturi, iso omakotitalo ja lomamatkat kaukomaille vähintään 3 kertaa vuodessa. Meillä äitienkin etuoikeus oli käydä töissä jo ennen hoitovapaan loppua, mutta eipä siinä kuravaatteiden ja pyykkivuorten keskellä ehtinyt miettiä ilmastonmuutosta tai merien saastumista. Tunsi tehneensä jo riittävän hyvän työn, kun nuorimmaisella käytti kestovaippoja.
Tuntuu kuin meidän sukupolvemme olisi kulkenut aina laput silmillään. Kuin ravihevoset olemme kiitäneet eteenpäin ympärillemme vilkuilematta omaa etua tavoitellessamme. Meillä on ollut aina kiire. Ja stressi. Niin kiire, ettei aina muista tai ehdi niitä nuoriammekaan huomioida. Ei ehdi kysyä mitä sinulle oikeasti kuuluu. Kuka välittäisi nuoristamme? Koska viimeksi olette vanhempana pyytäneet nähdä lapsenne tai nuorenne puhelinta ja saada katsoa hänen päivitystään jossain niistä kummallisista sovelluksista, joista sinulle ei ole tietoakaan mitä ne ovat ja mitä ne pitävät sisällään. TikTok esimerkiksi. Suosittelen pyytämään nähtäväksi. Tai Instagram, johon nuoret ovat nyt myös rynnineet isosti.
Järkytyin. 12-vuotias tyttäreni, joka on erittäin hyvä ratsastaja ja hänen ratsastustiliään seuraa aika lailla ihmisiä oli postannut viime viikolla oman ratsastusvideonsa, joka oli todella hyvä ja hän ratsasti siinä upeasti. Käsittämättömän ilkeitä ja loukkaavia kommentteja. "Kuinka kukaan voi antaa hevosensa tuon kokoiselle ratsastettavaksi - eikö se ole eläinrääkkäystä?" (Tyttäreni on 167cm pitkä ja painaa 45kg). Tai "hyi missä asennossa ratsastat, aivan etukenossa" jne. Olihan siellä toki niitä ystävien kauniita ja kehuvia sanojakin, mutta tuo julmuus mikä nousi esiin kommenteista oli puistattavaa. Kysyin häneltä, että onko se yleistä, että tulee noin julmaa palautetta ja hän vastasi, että kyllä, mutta että se ei haittaa. Silti kuulen, kuinka kriittisesti he itseensä suhtautuvat niin ulkonäöllisesti kuin tekemisenkin osalta. Ei ne kommentit voi olla vaikuttamatta heidän minäkuvaansa, koska ne vaikuttaisivat meihin aikuisiinkin, jos me saisimme osaksemme tuollaista julkista ruoskintaa. Kamalaa. Mutta se selittää sen, miksi nuorilla on järkyttävän suuri tarve olla juuri samanlaiseen muottiin istutettu mikä kulloinkin pitää olla. Itsekritiikin ja muidenkin ulkoinen arviointi on järkyttävää, mutta sieltähän se tulee. Se on maailma, johon he ovat kasvaneet enkä voi olla surematta miten se vaikuttaa heidän elämäänsä myöhemmissä vaiheissakaan.
Niin. Vain aika näyttää millaisiksi nuoremme kasvavat ja millaisessa maailmassa silloin elämme. Onnistummeko pelastamaan maailman vai puhummeko vain edelleen siitä, että jotain tulisi tehdä. Sälytämmekö nuortemme harteille lisää painolastia, joka meidän olisi tullut kantaa? Osaammko olla riittävän aikuisia ja kantaa vastuumme? Niin nuoristamme kuin maailman pelastamisesta. Vaatisi välittämistä ja itsekeskeisyyden kuplasta poistuloa. Pysähtymistä kaiken juoksemisen keskellä. Omien tekojen miettimistä. Koska pienistä puroista se kohiseva virtakin kasvaa.
Nyt joulun lähestyessä siihen on mitä parhain mahdollisuus. Aidosti miettiä kaiken ostohysterian keskellä niitä omia, vastuullisempia valintoja ja sitä välittämisen ja läsnäolon osoittamista. Monelle meidän lapsistamme, nuoristamme ja miksei myös vanhuksistamme tärkeintä on se, että kysymme "Mitä sinulle oikeasti kuuluu?" ja pysähdymme kuuntelemaan myös vastauksen. Tärkeintä ei ole se, onko kaikki pölyt pyyhitty hyllyistä ja pöydillä olevat liinat silitetty vaan se ketä siinä pöydän äärellä istuu. Koska tulee se päivä, jolloin joku tuoleista on tyhjä. Osoitetaan myös me niillä teoillamme, että välitämme. Ehkä joskus meidän joistain elämänkokemusta sisältävistä sanoista voi olla apuakin. Siinä pinnallisuuden maailmassa, jossa suhteellisuudentajun on niin helppo kadota. Painolastin purkamiseen paras tapa on se, että sen voi jakaa jonkun kanssa. Me kaikki tarvitsemme sitä. Kenelle sinä voisit olla se helpotus?
Pysähdy. Kuuntele. Välitä. Osoita. Tee.
Sinä olet se aikuinen, joka voi ja jonka pitää.
Usein se riittää. Niin nuorten kuin maailman pelastamiseksi.
Ihanaa joulunaikaa jokaiselle. Älkää syyllistykö, älkääkä stressatko. Olkaa läsnä. Pus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti