Yksi pahimmista tunteista mitä tiedän, on se, että et ole silloin lastesi luona, kun he eniten sinua tarvitsisivat. Jokainen tekee omia valintojaan, ja vaikka tiedän, että olisin voinut olla enemmän, tehdä enemmän, olen valinnut tien, joka on vienyt minua pois lasteni luota. Silloinkin, kun he olisivat minua tarvinneet. Se on äidille kamalin tunne.
Muistan edelleen miten minuun sattui, kun aikanaan uravalintaani kyseenalaistettiin - useimmiten muiden naisten osalta. Kuinka voit lähteä tuollaiseen matkatyöhön, kun lapsesi ovat niin pieniä? Niinhän he olivat. Vain 3 ja 7, kun äiti alkoi olla poissa kotoa. En tiedä olisinko koskaan tehnyt sellaista valintaa, jos avioliittoni olisi ollut toisenlainen. Olin jo niin täynnä katkeruutta sen itsekeskeisen, minä-minä -elämän vuoksi, että koin, että minunkin on päästävä. Elämään. Ei enää näivettymään kotona. Pakenin. Mutta millä hinnalla? En tiedä voinko sitä koskaan korvata lapsilleni. Tai antaa anteeksi itselleni. Kasvattaminen ei onnistu Facetime-puheluiden kautta. Ei edes nyt, kun lapset ovat teinejä. Eikä varsinkaan nyt. He tarvitsisivat minua ihan yhtä lailla nyt, vaikka eivät enää sitä osaa edes myöntää. Mutta minun sydäntäni revitään aina irti, kun lähden.
Yhdeksän vuotta tien päällä, kai minut on sellaiseksi luotu. Levoton sielu, jonka koti on siellä missä sydän on. Aina puolikas. Yritän rakastaa ne hetket, kun olen läsnä, mutta alituinen riittämättömyyden tunne on ikuinen seuralaiseni. Niinä yksinäisinä iltoina, kun lasken pääni taas seuraavan majapaikan tyynyyn, olen irtonainen. Tyhjä. Jaksaakseni sitä, minun on laitettava muu elämä hetkeksi syrjään. Vaikka useimmiten tunnen epäonnistuneeni äitinä. Etenkin, kun kuulen niitä sanoja muiden sanomana. Hiljaista halveksuntaa. Meidät äidit halutaan laittaa samaan muottiin. Minä en siihen mahdu. Vaikka olisin joskus palavasti siihen kaivannut.
En ole osannut olla pedantti ja kypsä kasvattaja. Enemmänkin suurpiirteinen ja vapaa. En ole aina osannut asettaa rajoja tai pysyä päätöksissäni. Lipsunut, menettänyt hermojani useammin kuin olisi ollut tarpeen. Lapsistani on kasvanut kaikesta huolimatta toivottavasti oman arvonsa tuntevia ja rakkauteen kykeneviä, koska loppupeleissä se on ainoa mitä olen yrittänyt ja kyennyt antamaan heille. Sen näkemyksen, että ollakseen vapaa, on oltava rohkea. Osatakseen rakastaa, on kuunneltava sydämensä ääntä. Joskus on hypättävä pimeyteen päästäkseen valoon. Ja vaikka olenkin joskus kaukana, olen aina heille olemassa.
Vaikka minua ja valintojani joku kyseenalaistaakin, moittii minua huonoksi kasvattajaksi, en voi kuin toivoa, etten sittenkään olisi täysin epäonnistunut. Kenenkään toisen sanomat eivät minua loukkaa, olen oman itseni pahin vihollinen.
Riittämättömyys. Liian tuttu tunne. Valinnoilla on hintansa. Minun on se.
Yritän silti muistaa tämän kuvan mietelauseen. Se ei pelkästään määrittele minua. Ja sydämessäni toivon, ettei tämä kaikki määrittele lapsianikaan. Että he silti selviäisivät kaikesta huolimatta elämässään, täysjärkisinä ja täydellä sydämellä. Mikään muu ei ole tärkeämpää. Niinhän me äidit ajattelemme, eikö?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti