Syksyn kiireet ovat saapuneet ja tuntuu, että vauhti sen kun kiihtyy vaan. Kiire syö luovuuden. Ajatus ei kulje, kun tekemättömien töiden suma jumittaa niskassa. Pitäisi kehittää omaa materiaalia, kirjoittaa. Vapaille ajatuksille on aikaa vain hetkeä ennen nukahtamista, jos silloinkaan. Pitäisi nousta ylös ja kirjata ajatukset paperille, mutta keho painaa tonnin eikä pysty enää nousemaan. Uni vie mukanaan (onneksi) ja pyyhkii mielen tyhjäksi. Aamulla sama hässäkkä jatkuu. Kiireessä joutuu aina vähän hosumaan ja suihkimaan sinne tänne. Töissä, lasten kanssa, perheen arjen hetkissä, skippaamaan harrastuksia, ystävien ja läheisten näkemistä. Kirjoittaa viestejä autolla ajaessa, saa tuntuvat sakot. On aina vähän myöhässä joka paikasta. Harmitusta kasaantuu. Tuntuuko teistä koskaan tältä? Miten pysäyttää juoksevan pyörän jäämättä alle? Siltä minusta nyt tuntuu, vaikkei pahin työsuma ole edes alkanut. En uskalla edes ajatella. Kesän laiskat päivät kostautuvat, kun en saanut aikaiseksi tehdä niitä luovuustöitä, kun sille olisi ollut aikaa. Deadlinet saavat kyllä kortisolin virtaamaan elimistössä ja peffan istumaan penkkiin & koneen jauhamaan. Kummallinen yhtälö sekin. Mitä enemmän on kaikkea, sitä enemmän saa myös aikaiseksi. Tosin vähän vasemmalla kädellä toisinaan. Miksei sitä ihminen opi? Että tekisi rauhassa ja pienemmällä tempolla - ilman stressiä? Joku viisas minua valaiskoon.
Silti kaiken hässäkän keskellä takaraivossa kytee pienen pieni ahdistuksen siemen ja epävarmuuden mörkö - entä, kun kiire hellittää, mitä töitä sitten teen? Arvatkaa kun yksinään yrittää, ehtiikö uusasiakashankintaa tehdä, jos on jo asiakkaan töitä? Nythän sitäkin pitäisi ehtiä jo pohjustaa, koska yritysten päätöksentekokyky kaikesta työntekijöiden stressihöykytyksestä huolimatta ei millään mittarilla tai asteikolla mitattuna yllä lähellekään nopeaa, päinvastoin. Puolikaan vuotta ei ole mitään. Edes pienemmissä päätöksissä. Niin siinä se dilemma, joka yksinyrittäjällä on. Mistä aikaa silloin, kun sitä ei ole, jotta ei tule aikaa, jolloin sitä on? Että laskutusvirta säilyisi tasaisena ja yrittäjä-parka itsekin työkykyisenä. Silti en valita. Opettelen vasta tätä epävarmuuden sietämistä ja ajanhallintaa. Enkä ole liian armoton itselleni - onhan vasta pian aika puhaltaa 1-vuotiskynttilä. Virallisesti.
Aion juhlia tätä tapahtumaa ylepästi ja koko mittavan henkilökuntani kanssa. Me, myself and I. Meillä on taatusti pian Great place to work -sertifikaatti, koska sen verran nasta työpaikka tämä on. Työpäivät välillä ympäripyöreitä ja kilometrejä kertyy, mutta kuinka ollakaan, saa tehdä sellaista työtä, johon on palava intohimo, niiden ihmisten parissa, jotka uskovat ja kumartavat samaa jumalaa. Pilkkaamatta uskontoja. Ymmärrätte mitä tarkoitan. Ajoittaisesta stressistä ja huokailuista huolimatta peilistä katsoo silmäpussiensa takaa onnellinen ja iloinen nainen. Kuten eilen aiemmasta työelämästä tuttu asiakas totesi: " olipa ilo taas nähdä sinua pitkästä aikaa ja huomata, että on edelleen ihmisiä, jotka säilyvät vuosia yhtä iloisina ja jotka tuovat aina energian ja valon tullessaan". Voiko parempaa ja kauniimpaa kiitosta saada? On ollut aikoja, jolloin se on kyllä ollut himmeänä. Nyt se on taas palannut.
Muistan reilu vuosi sitten, kun pohdin kesähelteillä laiturin nokassa, että olisiko minusta yrittäjäksi. Muistan, kuinka tietoinen, aavistuksen pessimistinenkin minäni yritti suojella ja jarrutella. Pelotellakin. "Et sinä onnistu. Ei kukaan osta sinulta mitään. Pitää olla enemmäm substanssia. Mistä edes saisit ensimmäiset asiakkaasi? Miten osaisit kaikki yrityksen taloushallinnan osa-alueetkaan?" jne. Voitte kuvitella kuinka helppoa on keksiä syitä sille miksi ei uskalla. Mutta jotain tapahtui siinä hetkessä laiturin nokassa. Haastoin itseäni. "Entä sitten? Mikä on suurin pelkosi, joka estää sinua toteuttamasta tätä?" Kun vastasin siihen rehellisesti "etten kykenekään elättämään itseäni tai entä jos epäonnistun.." Jatkoin. "Entä sitten? Mitä sillä on väliä? Onko sinulle väliä mitä muut ajattelevat, vaikka epäonnistut? Ainahan voit mennä takaisin oikeisiin töihin". Siinä se oli. Ei ole kiellettyä palaamasta takaisin polulla, jos ajautuisikin umpikujaan. Kääntyy vain kannoillaan ja etsii tien, joka vie eteenpäin.
Niin se on. Kaikki me eksymme joskus. Harhaudumme polulta tai valitsemme väärän polun. Entä sitten? Jos se on Sinunkin pahin pelkosi, mieti vielä. Aina on olemassa toinen tie.Jos et uskalla tarttua rohkeuttakin vaativiin asioihin, et voi ikinä tietää, jos onnistutkin?
En tiedä sitä vielä itsekään. Tällä hetkellä tämä polku tuntuu oikealta, voi olla että huomenna on toisin. Olen ennenkin kertonut, että jos vessan oveni jää auki, tuijottelen seinältä tekstiä, josta on muodostunut voimalauseita moniin tilanteisiin. Ne sopivat niin parisuhdekriiseihin kuin muihin elämän isoimpiin risteyksiin. Toivottavasti tämä auttaa myös Sinua näin syysruuhkan keskellä tai uskallusta etsiessäsi. Elämä on.
"Whether You think You can, or think You can´t.
You are right.
All the time You spend thinking could be spent doing.
Life is short.
Live your dream and wear your passion.
If you don´t like something,
Change it.
Stop over analyzing.
You don´t need a master plan.
Do what you love and do it often.
Open your mind, arms and heart to new things and people.
Life is simple.
Some opportunities only come once.
Whether You think You can...."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti