Armo

Aamun kirpeys herättää hetkessä, kun astun ovesta ulos. Pilvet roikkuvat tummina matalalla, mutta jostain välistä pilkistää kirkas valojuova. Metsäpolulla katselen vaaleanpunaisina hohkavia kanervia ja lähes punaisen kypsinä hehkuvia puolukoita. Sormia nipistelee jo ja hanhet huutavat pelloilla. Lähtöhuutoaanko?
En tiedä onko se tämä syksyä enteilevä kuulaus ja ilmassa leijuva aavistuksen omainen luopumisen ikävä, mutta palaan ajatuksissani muutaman illan takaiseen artikkeliin, jonka luin tuoreimmasta Kodin Kuvalehdestä juuri ennen nukahtamistani.

En muista kaikkea siitä. Vain sen, että naispappi kävi tekstissä läpi rankkaa eroaan ja sitä miten se oli vaikuttanut hänen kutsumustyönsä tekemiseen. Kuinka pappi voi enää vihkiä muita rakkaudesta hehkuvia pareja ja puhua lopunelämää kestävästä onnesta ja tahdosta, kun on itse siinä epäonnistunut. Jopa kyynistynyt ja katkeroitunutkin. Kuinka suru, luopumisen ikävä ja kaikki omat tuntemukset on kohdattava ja kaivettava esiin tai muuten se johtaa jonain päivänä romahtamiseen kuten hänelle lopulta kävi. Edes ammattilaisena hän ei ollut valmis käsittelemään omaa sisintään. Meni aikaa ja hänen uskoaan koeteltiin vielä rajusti, kun hän joutui hautaamaan pienen tytön, joka oli kuollut onnettomuudessa. Voin hyvin uskoa sen. Mikä on kaiken tarkoitus? Pappina joudut etenkin kysymään miksi tämä on ollut Jumalan tahto? Mitä vastata omalle seurakunnalleen. Tämä naispappi paloi loppuun. Ei kyennyt enää tekemään työtään. Hän kertoo tekstissään kuinka hän käveli tämän pienen tytön haudalle ja itki siellä ääneen. Päästi kaikki vanhatkin surunsa ulos. Päivä toisensa perään. Ja kuinka hän lopulta alkoi saamaan taas voimia käytyään tämän oman polkunsa tältä osin läpi. Ja ennen kaikkea - kuinka hän kaiken sen jälkeen sai annettua anteeksi myös itselleen.

Armo. Se sana jäi soimaan. Nainen oli unohtanut sen olennaisen, joka kristinuskossa on kauneinta.

Se merkitsee anteeksiantamista ja hyvyyttä, jonka ihminen on saanut Jumalalta. Se on syntien anteeksi antamista. Myös itselle. Sen vuoksi me pelastumme. Se on rakkautta. Joka meiltä kaikilta on myös unohtunut, kun silmäilen näitä kaikkia viime aikaisia otsikoita. Meistä on tullut niin tuomitsevia. Enkä tarkoita tällä sitä, että ne asiat pitäisi hyväksyä. Mutta viha ei ole ratkaisu. En tiedä mikä on. Ei minulla ole siihen vastausta. Mutta armoon tahdon uskoa.

Tähän loppuun sopii niin hyvin Toni Virtasen upean, raastavan kauniin kappaleen sanat.

Tämä osuu. Ja itkettää aina.

"Minut ympäröin tyhjyydellä jotta voisin nähdä
Jotta oppisin itse mitä tunnen
Ja tietäisin sen
Nyt on mentävä yksin
Kulkee pitää ilman varjoo
Osan jäätävä taakse jotta toinen voi loppuun löytää
Tätä hetkeä kartoin, tätä väistin, tätä niin pelkäsin
Sen on tultava loppuun
Nyt on aika

Viimeiseen tiimaan
Tähän päättyy paljon hyvää, paljon kaunista
Jonka raajat kuolleet on
Tän täytyy mennä näin
Vaikka tahtoisin kieltää, koittaa säilyttää
Mutta tiedän et on turhaa
Armoo viivyttää
Pahat enteet hiljaisuuden kaiken täyttää
Niin tuskaisen läsnä joka hetki vaikka pään pois kääntää
Vaikka sulkisi silmät kuva säilyy eikä mee minnekään
Muttei silti tule luo vaan tuijottaa tuijottamistaan
Tämä tie meidät kaataa
Ei voi jatkaa
Ei voi olla näin
Sen on tultava loppuun
Nyt on aika"

Armoa, ihmiset. Ja rakkauden täyteistä viikonloppua.