Se on etäisyys sinun oveltasi minun ovelleni. Meidän pohjoisesta residenssistä meidän eteläiseen residenssiin. Kiskot suhisevat, junanvaunu keinuu, eväitä rapistellaan ja ikkunaa pitkin valuu vesivanat vaakatasossa. Ihailen ohi vilistäviä peltomaisemia ja taidan nähdä kaukana peuralaumankin. Sunnuntai blues soi sielussani. Vaikka kotona odottaa ihana jälleennäkeminen lasten kanssa, niin pala sydämestä aina jää sinne. Luoksesi. Se on jo minunkin koti. Kuka olisi uskonut, että sanon näin? Etelän friidu. Kotoutumassa kovaa vauhtia. Ilman pakotteita. Koska haluan.
Arki on taas alkanut. Etäsuhteen arki. Tuskin kukaan tieten tahtoen haluaa suhteeseensa pitkää välimatkaa. Ainakaan suhteen alussa. Ei ainakaan sellainen, joka kaipaa toisen läheisyyttä arkeensa. Kuten me. Eniten on ikävä toisen kosketusta ja koskettamista. Nukkumista vierekkäin. Iho kaipaa ihoa, huulet huulia. Mutta aina se ei ole mahdollista.
"Tapaamisemme oli tarkoitettu. Ystävyytemme valinta. Rakastuminen ei ollut enää vallassamme".
Saimme mitä halusimme. Saimme uskomattoman upean rakkauden ja yhteyden. Sielunkumppanuuden. Huumorin, samankaltaisuuden ja silti erilaisuuden - toisiaan täydentävän. Mutta emme hoksanneet pyytää elämältä myös yhteistä arkea.
Onneksi aina voi unelmoida. Ja ajat voivat myös muuttua. Lapset kasvavat. Elämä yllättää.
Toistaiseksi. Olemme luvanneet. Teemme sen valinnan joka päivä, koska nyt on hyvä. Ilman toista olisi huonompi. Toinen on toiselle tuki vaikkei aina olisikaan siinä.
En tiedä miksi ihmiset tuntuvat ajattelevan, että etäsuhde ei voi toimia, ei ainakaan pitkään. Että siihen uupuu ennen pitkään. Että etäisyys hiipii suhteeseen, kun on etäisyyttä. Etäisyys hiipii suhteeseen myös avio- ja avoliitoissa, jos suhteessa luovuttaa ja päästää sen kuilun kasvamaan. On niin helppo elää arkea fyysisesti yhdessä, mutta henkisesti välimatkaa voi olla satoja kilometrejä. Kummin päin se onkaan pahempi?
En ole missään aiemmassa suhteessani tutustunut toiseen ihmiseen näin perusteellisesti. Rakentanut suhteen kivijalkaa hitaasti ja pala kerrallaan. Kärsivällisenä. Koska on pakko.
Puhunut toisen kanssa satoja tunteja. Kirjoittanut tuhansia ja taas tuhansia viestejä ja katsonut toisen arkea Facetimen tai muun videoyhteyden kautta. Kymmeniä tunteja. (Sen vuoksi en tiedäkään yhtään mitään mistään tv-sarjoista, koska niitä ei vain ehdi seurata. Saati lukea kirjoja...paitsi ehkä näin junassa...).
Joskus niiden kaikkein vaikeimpien asioiden sanominen on helpompaa kirjoittaa ulos kuin sanoa kasvotusten. Etäsuhde tarvitsee vahvan yhteyden ja täyden luottamuksen. Mutta mikä suhde ei sitä tarvitsisi? Tai olisi siihen oikeutettu? Itse asiassa olen sitä mieltä, että jokaisen parisuhteen tulisi perustua alkuun siihen, että toiseen tutustuu hitaasti, perusteellisesti ja myös etäältä. Ei rynnäten huumapäissään muuttamaan heti yhteen. Vaikka mikä minä olen arvostelemaan kenenkään valintoja. Totean vain omia päätelmiäni ääneen. Kukaan ei osaa sanoa kenen rakkaus kestää, kenen päättyy. Voi vain toivoa ja tehdä parhaansa. Olla auki. Olla hyvä. Hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on.
Yhdeksän yksinäistä yötä. Sitten näen taas Sinut ja nuo ihanan siniset, valoisuutta ja lämpöä hehkuvat silmäsi. Ilman että tihrustan niitä siristellen kännykän ruudulta.
Ikävä. Kuinka kaunis tuo tunne onkaan. Niin täynnä. Tunnetta. Ei siitä voi olla katkera. Voisi olla paljon paljon huonommin. Meillä on meidät.
Halatkaa rakkaintanne tänään. Tiedostaen, että kaikki eivät voi vaikka haluaisivat. Täällä sunday blues soi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti