Olen laiminlyönyt teitä lukijoita viime aikoina. Tunnen siitä huonoa omaatuntoa ja se tuntuu myös omissa nahoissani. Kirjoittamisen kaipuu. Etenkin iltaisin. Silloin, kun laitan pään tyynyyn, pistän vihdoin älypuhelimeni pöydälle, sammutan television ja valot. Vaivun ihanaan horrokseen. Unen ja valveen rajamaille. Sitten alkaa se surina. Aivoistani nousee esiin mitä parhaimpia tekstin pätkiä ja mielenkiintoisia, tarttumista vaativia ja kirjoitetuksi huutavia aiheita. Mutta juuri silloin keho tuntuu jo niin raskaalta, lämmin peitto päällä niin unettavalta, että ei millään ole jaksanut enää nousta, sytyttää valoja ja alkaa raapustaa niitä säkenöiviä ajatuksia ja lauseita ylös. Jokaisena tällaisena iltana päätän, että nyt tämän aiheen ja nämä lauseet muistan varmasti aamulla ja kirjoitan teille. Jokaisena tällaisena iltana minulla on se varmuus, että juuri niistä ajatuksistani syntyy mitä timanttisin blogiteksti ikinä. Arvatkaa muistanko ne enää seuraavana aamuna?
Ne aamut. En tiedä millaisia aamuja muiden kotona on, mutta meillä ne usein ovat yhtä hasardia ja kakofoniaa. Suloinen, ihana esiteini ei jaksa millään nousta. Hän kuuluu niin sanottuihin roikkujiin, jotka hengaavat viimeiseen asti sängyssä, kunnes kaikkien muiden hermo on jo mennyt (teinin varsinkin, joka on tarkka siitä, että ehtii kouluun ajoissa) ja aivan viime hädässä ja paniikissa lopulta juoksevat ympäri kämppää etsien milloin urheiluvarusteita, sukkia, reppua, kännykkää tai mitä tahansa. Hirveä tappelu tulee lähes joka aamu. Teinin pitää päästä vessaan, jossa esiteini kuppaa hänen mielestään liian kauan. Huom. meillä on myös toinen wc, joka olisi vapaana, mutta koska molemmat tytöt haluavat käyttää omaa vessaa, niin se raivoisa ovien paukutus toistuu joka aamu. Teini huolehtii oma syömisensä hienosti. Esiteiniä pitää palvella. Äiti voitelee yhä leivät valmiiksi. Pienintä pitää paapoa, vai mitä meille äideille onkaan opetettu? Mistä tämä muuten kumpuaa?? En ymmärrä itsekään, mutta niin vaan, kun vauvani pyytää, niin siellähän olen voitelemassa. Ja kaatamassa mehut valmiiksi. Huolehdin. Hyysään. Raivostuttaa itseänikin. Pilaan hänet taatusti. Sääliksi käy sitä poikaparkaa, joka joskus hänet tyttöystäväkseen saa. Prinsessa on oppinut tavoille...
Entä ne hetket, kun teini huomaa esiteinin käyneen hänen kaapeillaan "lainaamassa" vaatteita tai meikkejä? Luoja siunatkoon. En tiennyt, että sisarukset voisivat syyllistyä jopa tappouhkauksiin, kun highlighteria on vähän kokeiltu..Joskus kun olen ollut huolissani heidän äidinkielen opiskelustaan, niin niissä hetkissä tajuan, että sanavaraston monimuotoisuuden osalta ei ainakaan kannata huolestua. En tiennyt, että niin kattavasti voikaan toista nimitellä tai uhkailla. Myös artikulointi ja äänenkäyttö toimivat erittäin selvästi. Ei siis huolta tulevaisuuden osalta etteikö Suomesta löytyisi vahvaäänisiä ja selkeitä puhujia jatkossakin..
Kun sitten vihdoin nämä suloiset, ihastuttavat ja ah, niin hyvän mielen aamuisin itselleni tuottavat pyörremyrskyt ovat pyyhältäneet ovesta ulos, voin kertoa, että ainoa asia, joka aivoissani enää pyörii, on se, että pitäisikö ihan hetkeksi mennä huilaamaan vielä vai keittämään lisää kahvia...
Mutta olisihan se elämä ilman näitä pyörremyrskyjä ihan järjettömän tylsää. Joka toinen viikko kuitenkin vietän aikani ilman heitä ja joka kerran ikävä edelleen iskee ja pahasti. Vaikka elämä on täyttä, hyvää ja ihanaa myös niinä viikkoina, kun tytöt ovat isällään, niin palanen sydämestäni aina puuttuu. Jos haikeus ja kaipuu kasvavat liian suureksi, voin toki aina katsoa videolta nauhoittamaani kuvamateriaalia siskosten aamu- ja muista yhdessä vietetyistä hetkistä -koska lähes jokaisessa niissä jonkinasteinen riita kyllä saadaan aikaiseksi.
Tässäkin on myös se kääntöpuoli. Koska odotusarvo on kaikessa aina se, että jossain vaiheessa joku vääntö tulee, niin ah niitä autuuden ja onnellisuuden tuntemuksia, kun joskus kaikki meneekin sulassa sovussa ja saattaa päästä jopa todistamaan sen keskinäisen rakkauden pilkahduksen. Ne hetket saavat joka kerran kyyneleet kihoamaan äidin silmäkulmiin ja osoittavat, että loppupeleissä, tiukan paikan tullen tää posse pitää kuitenkin yhtä. Toivon, että jonain päivänä he itsekin sen myöntävät ja tajuavat, miten kallisarvoista siskous onkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti