Nimeni on Piia ja olen addikti. Olen koukussa punaisiin pallukoihin.
Uskon, että minulla on kohtalotovereita paljon ja te aktiiviset somettajat ainakin tiedätte mistä puhun. Ainakin, jos olette Applen tuotteiden käyttäjiä..Muista luureista tai padeista en mene vannomaan...
Kurkkailen niitä pallukoita pitkin päivää. Heti ensimmäiseksi, kun silmäni avaan. Kävellessä autolta työpaikan ovelle, kahvi- ja wc-käyntien aikana (kyllä, valitettavasti myös pytyllä istuessa), toisinaan myös autoillessa (tiedän - se on järkyttävää, mutta pyrin siihen, että sitä tapahtuisi vain liikennevaloissa), välillä kesken töidenkin, kun aivoja pitää nollata, joskus ruokaillessa, kun lapset eivät ole kotona ja etenkin iltaisin. Luurini suorastaan imeytyy kämmeneeni, kun niin ahkerasti sitä selaan. Hektisen ruuhkavuosielämäni ansiosta ehdin tavata aivan liian vähän ystäviäni. Kun minulla olisi aikaa soittaa heille päivisin ollessani tien päällä, he ovat töissä. Iltaisin puolestaan kuskaan lapsiani tai olen harrastuksissa, kun olen kotona. Silloin harvemmin ehdin soittaa kenellekään ja toisaalta - myös ystäväni elävät tätä samaa kiireistä ruuhkavuosiaikaa. Hekin ovat iltaisin kiinni. Puhelinta ei siis ehdi käyttää sen ominaistarkoitukseen mutta some-kurkkailua ehtii harrastamaan.
Kukahan hummalissuista on laittanut päivän kuulumisia? Ketkä ovatkaan aktiivisina tällä hetkellä. Pitäisiköhän laittaa mese-viestiä.Onkohan kukaan kommentoinut blogiani? Tai mitähän Facebook-kaverini ovat tänään jakaneet? Ai, onpa mielenkiintoinen kommentti, tykkäänpä siitä. Ihana jako tuo ja niin suloinen kuva tuo...Tykkään, tykkään, kommentoin, jaan....
Ja niinpä saan taas ihailla uusia punaisia pallukoita, kun niitä pompsahtelee kommentoimiini viestiketjuihin, kuviin ja päivityksiin. Se on mahtavaa. Ei tunnu useinkaan tien päällä niin yksinäiseltä. ja iltaisinkin ehdin vaihtaa kuulumisia useiden ystävieni kanssa. Aina on joku jossain linjoilla ja näen mitä hän laittaa tai viestittelemme.
Soitanko enää juuri kenellekään ystävistäni tai tutuistani? Enpä juuri...Se on kamalaa. Oikeasti. Puhun lähes yksinomaan sormillani nykyisin. Havahduin viikonloppuna tähän tietoisuuteen, kun eräs asiakkaistani kommentoi minulle kuinka järkyttävän nopeasti kirjoitan neljällä sormella. Totta. Kun minä olin koulussa, niin konekirjoitusta vielä oli, mutta sen tiedettiin jäävän pian historiaan eikä kukaan enää halunnut opetella 10-sormijärjestelmää. Olisikohan sittenkin pitänyt? Nyt rasitan aivan liikaa molempia etusormiani ja toisinaan myös keskisormia...
Noh, niidenkin avulla näköjään ehtii hirmu hyvin (ja paljon) jos jonkinlaista viestiä kyhäämään...
Mutta tähän on siis tultu. Koska olen punaisten pallukoiden orja, postaan, kommentoin, tykkään, jaan, ,mesetän, whatsuppaan, tekstaan, instaan ja vaikka mitä päivittäin niin paljon, että ei ihmekään, kun en enää juuri tv:tä ehdi katsella. Onneksi sentään vietän muuten suht normaalia elämää. Käyn töissä, vietän aikaa lasteni kanssa, urheilen, tapaankin joskus ihmisiä jne. Orjuus ei ole käsittääkseni vielä muuttanut minua muuten ihmisenä mutta luulen saavani jonain päivänä jonkun niska- tai rannejumin, kun tämä näpyttely on kestänyt vuosia.
Mutta käyttäytymistäni se todellakin on muuttanut. Muistan eräänkin kerran kun olimme ystävieni kanssa purjehduslomalla. Arvatkaa millä perustein valitsimme ravintolan iltaisin? Kun kerran päivisin jouduimme olemaan ilman nettiyhteyttä, niin iltaisin oli pakottava tarve päästä ilmaisen Wi-Fi:n ääreen...Luonnollisesti..
Niin - meitä on paljon. En ole yksin. Se ei toisaalta lohduta yhtään. Pitäisiköhän perustaa anonyymien some-addiktien kerho? ASA? Olen joskus miettinyt, että yrittäisin vieroittaa itseäni punaisten pallukoiden addiktiosta, mutta se on jäänyt toistaiseksi vain mietintäasteelle. Mitään väkevämpää aietta saati tekoja en ole asian suhteen tehnyt. Enkä varmaan tee. Mieluummin lopetan vaikka kahvin juonnin tai suklaan syönnin kokonaan, kuin luovun luuristani ja tästä sormieni päässä vallitsevasta sosiaalisen maailman ja näennäisen läheisyyden suomasta autuuden tunteesta.
Ja perskules kun olen vielä niin saaplarin uteliaskin. Minun täytyy tietää mitä kaikille kuuluu. Niin aamuisin, päivisin kuin iltaisinkin. Pysykää te siellä online, niin minä jatkan näpyttelyjä.
Mutta yhden asian lupaan. Aion soitella ystävilleni jatkossa tiheämmin. Lupaan etten katoa tyystin tänne sometus-viidakkoon...jo senkin vuoksi, että sormenpääni kaipaavat toisinaan lepoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti