Kirje puolisolleni

Tämä on tähän astisista kirjoituksistani ehdottomasti vaikein kirjoittaa. Tuskallisin, haavoittavin, henkilökohtaisin. Tiedän, ettet halunnut, että tätä julkaistaan ja silti teen sen. Pyydän anteeksi sitä. Mutta teen tämän sekä itseni että sinun vuoksesi. Tiedän, että tämä tuo kaiken konkreettiseksi ja siksi se tekee kipeää. Toisaalta  kaikki meidän läheiset jo liki pitäen tietävät tämän. Teen tämän myös siksi, että toivon sen auttavan heitä ymmärtämään miksi olemme tässä tilanteessa.





Te, jotka olette seuranneet tätä taivaltani sieltä syyskuusta lähtien, olette saattaneet rivien välistä tulkita (eikä aina sitä ole sieltä rivienkään välistä tarvinnut onkia) että kaikki ei ole ollut elämässäni pelkkää auringonpaistetta. Olen syväluodannut elämääni viimeiset puoli vuotta ja tehnyt eräänlaista surutyötä samalla. Analysoinut elämääni, miettinyt missä olen, ja mihin olen menossa. En tiedä sitä kovin hyvin vieläkään. Samalla tämä tutkimusmatka itseeni on ollut irtiottoa sinusta, puolisostani.



18 yhteistä vuotta on pian takana, olemme siis käytännössä kasvaneet aikuisuuteen yhdessä. Voisi sanoa, että meillä on käsissämme hyvin klassinen tarina. Kasvoimme yhdessä, perustimme perheen, elämämme vei meitä mukanaan, lopulta minä kasvoin meistä erilleen. Matkamme varrella on tapahtunut valtavasti upeita ja ihania asioita, mutta myös niitä, jotka ovat tuoneet suhteeseemme katkeruutta, pikku hiljaa, ajan kanssa. Katkeruus on johtanut siihen, että emme ole aina halunneet toisillemme vain hyvää. Töittemme puolesta (lähinnä minun)olemme eläneet viimeiset kuusi vuotta hyvin erillisinä. Kysyitkin, että onko se ollut sen arvoista? Vastaan näin jälkiviisaana: "ei". Se on johtanut siihen, että emme ole tarvinneet toisiamme arjessamme kuten puolisot yleensä. Se on etäännyttänyt meitä lisää.





Olemme tehneet virheitä. Kuten ketkä tahansa pitkässä parisuhteessa eläneet. Kerran jo eronneet ja muuttaneet erilleen. Uskalsimme kuitenkin yrittää uudelleen ja antaa meille vielä mahdollisuuden. Olemme käyneet vuosien saatossa terapiassa ja saavuttaneetkin sillä paljon. Nähdäkseni olemme kääntäneet jokaisen kiven minkä olemme voineet ja tehneet parhaamme. Moni asia on ihan hyvin juuri nyt.





Sinä kysyt, miksi se ei riitä? Mitä vielä haluan elämältäni?





Voi kun tietäisit, kuinka paljon olen halunnut unohtaa sisäisen tyhjyyteni ja tuntea, että kuulumme yhteen, tuntea, että rakastan. Olen halunnut ohittaa nämä ajatukset, suorittaa elämääni, niin ettei minun ole tarvinnut pysähtyä. Paeta sitä tekemiseen, kiireeseen, yhteisten lomien järjestämiseen. Lopulta ihminen ajetaan tilanteeseen, jossa hänen on pakko kohdata ne pahimmatkin pelkonsa, kohdata itsensä. Rehellisesti, syväluodaten. Olen siinä tienhaarassa.





Olen aina kiitollinen siitä mitä olen saanut kanssasi kokea, enkä koskaan tule sitä kyseenalaistamaan. Olen voinut kertoa sinulle näistä vaikeistakin asioista, jotka tiedän, että satuttavat. Olen kiitollinen siitä, että olet kuunnellut. Arvostan sitä ja arvostan sinua ihmisenä. Vaikka et aina ymmärräkään.


Olen pyytänyt sinulta anteeksi ja pyydän yhä. Olen niin pahoillani kaikesta mikä on aiheuttanut sinulle tuskaa. Siitä, että olen loukannut sinua ja loukkaan yhä. Etenkin kun näen kuinka paljon myös sinä kärsit lastemme surun, huolen ja tuskan vuoksi. Se satuttaa minuakin. Todella paljon.





En ole paha ihminen, et sinäkään. Mutta minä en voi teeskennellä jotain mitä ei ole vain siksi, että muut niin toivoisivat.  En etsi syyllistä, toivon, ettet sinä tai kukaan muukaan sitä tee lähipiiristämme. On helppo tuomita, helppo osoittaa sormella kuka teki enemmän virheitä tai kuka epäonnistui.  Kuten Sami Minkkinen blogissaan sanoi, tunteiden kohdalla ei voi epäonnistua. Ne joko on tai niitä ei ole. Ihmissuhde ei epäonnistunut, se vaan tuli tältä osin päätökseen. Ja se on surullista.





Niin surullista, eikä se vielä tähänkään lopu. Mutta haluan uskoa, että myrskyn jälkeen on poutasää. Että me emme lopullisesti menetä toisiamme, vaan, että matkamme jatkuu tästä erilaisena. Minä olen edelleen se ihminen, jonka olet tuntenut liki koko aikuiselämäsi. En ole enää se sama ihminen kuin tavatessamme, mutta ole kiltti, älä vihaa, vaan hyväksy, ettei elämä mene aina käsikirjoituksen mukaan. Se ei silti tarkoita, että tarina on epäonnistunut tai ettei se voisi päättyä onnellisesti. Se ei pääty vaan siten kuin minä ja sinä luulimme. Ja voihan olla, että epilogi on yhä kirjoittamatta. Vain aika näyttää millaiseksi ne viimeiset sanat ja lauseet tähän kirjoitetaan.