Kuin sumussa. Se minut nielaisee, kietoo syliinsä hiljaiseen. Sisuksiinsa imaisee. Hetkeksi haluan vain sen syliin kietoutua, elämältä piiloutua. Vedän keuhkoni täyteen ilman kosteutta, sen puhdasta raikkautta. Se sieluani ravitsee, kehoni sitä tarvitsee. Jotain taikaakin siinä on, kauneus jalostamaton.
Sumu on kuin yksinäisyys. Siinä hetkessä on iäisyys. Lohdullista ja niin hiljaista. Tekisi ääneen mieleni kiljaista. Katkaista sen viipyilevyys, poistaa kaikki epämääräisyys. Mutta tiedän turhaa se ois, ei sumua voi käskeä pois. Se hautaisi vain sanat alleen hukuttaakseen, univaippaansa nukuttaakseen.
Kuin sumussa. Joskus huokuen pelkoa ja uhkaa, ilma kuin kiveä tai harmaata tuhkaa. Niin tiheä ja sakea. Kuka osaisi minut täältä pois hakea? Tuntuu etten henkeä saa, missä olet Äiti maa. Yhteyden menetin, suunnan kadotin. Otteeni hetkeksi pudotin.
Kuin sumussa. Elämässä toisinaan jokainen meistä on. Tarkkaa suuntaa vailla, olo levoton. Joskus sen tulo meidät yllättää, elämä yksin meidät sumun syliin jättää. Älä pelkää,älä pakene. Ei sumu siitä enää sakene. Se hälvenee kyllä, ja pilvetön taivas on pian taas yllä.
Emme aina näe, mutta silloinkin tiedämme sen olevan siellä. Kunhan sumupilvet eivät ole enää tiellä. Tie piirtyy edessämme terävästi, näemme kaiken taas selkeästi. Tiedämme minne otamme seuraavan askeleen, kun sisintänsä ain kuuntelee. Auringonkajo jo pilkistää, pilvenraosta tirkistää. Sumun jälkeen sen kirkkaus häikäisee, paiste sumun pois pyyhkäisee.
Maltan ja odotan,koska tiedän niin tapahtuvan. Joskus on oltava sumua, koska elämä ei voi olla pelkkää humua. Seison tukevasti omilla jaloillani, hengitän, olen aloillani. Näetkö jo nyt? Sumu on hieman jo hälventynyt. Vaikka viipyillen, minä eksy en.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti