Anteeksi. Älä lue pidempään, jos kärsit masentavasta marraskuusta, kaamoksesta tai yksinäisyydestä. Tämä runo halusi syntyä ja siihen nivoutuu monta tarinaa menemättä yksityiskohtiin. Mikä sen sopivampi päivä julkaista se kuin tänään - sinkkujen päivänä. Kenellekään en silti tätä kohtaloa soisi. En miehelle, enkä naiselle.
"Joku katsoo minua kadehtien, yön yksinäisinä tunteina vain mä tiedän sen.
Matkoilla, juhlilla ja työllä mä täytän sen, yksinäisen sydämen. Olin kotoa poissa, vaikka päivissä noissa, elämä valui ohi silmien, joissa nyt nään vain tyhjyyden. Menetin lapsieni lapsuuden, sitä koskaan takaisin saa mä en. Vain itseäni noista valinnoista syyttää voin, kai ne silloin tärkeimmiksi koin.
Voi miksi olinkaan niin keskenkasvuinen, ajattelematon ja itsekeskeinen.
Mikään muu nyt tärkeämpää ei kai ois, jos elämä mulle tuon tienristeyksen uudelleen eteeni tois, en kääntyisi enää siitä pois. Tekisin monet asiat toisin, jos aikaa yhteistä saada voisin. En ollut aikanaan läsnä siellä, elin kulkurina vain tiellä. Koetin jotain turhaa itsessäni täyttää, maailmalle piti menestystäni näyttää.
Kuolinvuoteella eniten se kaduttaa, jos rakkaitansa satuttaa. Arvokkaimman jos menettää, sen tyhjyydelläänkin voi täyttää. Yksinäinen kyynel vierii, seiniltä vain hiljaisuus kiirii. Ketään ei ole saattamassa, vettä kuivaan kurkkuun kaatamassa. Valintojasi silloin sä peilaat, kun yksinäisenä kalman merellä seilaat. Kuin tiheä sumu eteesi kietoutuu, tuskan huuto sisääsi patoutuu. Yksinäinen on mieli miehen, luon katseeni jälleen pimeään tiehen.
Joku katsoo minua kadehtien, yön yksinäisinä tunteina vain mä tiedän sen. Menetin kaiken merkityksellisen."
PP 11.11.2019
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti