Tällä kertaa toivoin, ettet tulisikaan. Pysyisit poissa kokonaan. Olin varma, että päihitän pimeyden, taistelen läpi syksyn synkkyyden.
Mutta kuin varkain sisään astelit, hiivit hiljaa ja sateellasi kastelit. En osannut merkkejäsi ajoissa lukea, en mieltäni, sieluani ravitsevasti tukea.
Pilvet harmaat ja raskaat ylleni kaatuvat, lehdet ja karikkeet maatuvat. Siltä minustakin vain tuntuu, elämänilo nyt silmistäni puuttuu.
Miksei päivä jo valjeta vois, menisi tämä pimeys päältäni pois.
En unta saa, kun kaikki ahdistaa. Oon yksin, yksinäinen, niin kovin rikkinäinen.
Tuntuu etten kuulu minnekään, en kelpaa kellekään.
Itsesääliini lisää vaan vajoan, jos lopeta en pian, vain enemmän hajoan.
Aina pelkkää riitaa ja toraa on, olotilani alati lohduton.
Mieli on kuin tämä marraskuu, onneksi se pian loppuu.
Vaikka sen entuudestaan tietäisi, ilman pimeyttä ei tähtiä näkisi. Silti tämä tunne joka kerran vetää ojaan, vaikka kokemukseenikin nojaan.
Tahdon jo takas eloon ja iloon, elämään ja valoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti