Jostain syystä tai varmasti monistakin syistä tämä viikko on ollut pitkästä aikaa ristiriitaisuuksia ja negatiivisia tunnetiloja täynnä. Onhan joukkoon mahtunut myös ilahduttavia hetkiä mutta enemmän silti kaikkea muuta. Juurisyyn löytäminen omaan käytökseen voi usein olla jopa itselle vaikeaa. Stressi, kiire, elämän pienet (ja isot) vastoinkäymiset, huolet ja murheet painavat mieltä alas. Kokonaisuus kääntää olotilan kiukuksi ja turhautumiseksi, joka sitten purkautuu - kehenkä muuhun kuin siihen lähimpään osapuoleen eli kumppaniin. Tai lapsiin. Tai lähimpiin ystäviin. Useimmiten siihen kumppaniin.
Havahduin pitkästä aikaa tällä viikolla miettimään omaa rooliani ja käyttäytymistäni aiemmassa liitossani. Luin Lujasti Lempeä blogin ja kirjan kirjoittaneen Maaret Kallion haastattelua, jossa hän puhuu parisuhteen kulmakivistä. Mm. siitä, kuinka hän matkalle lähtiessään on usein todella kiukkuinen ensimmäiset kolme päivää (ennen kuin stressitasot laskee) ja kuinka silti hänen miehensä ja lapsensa jaksavat osoittaa hyväksyntää ja kuinka tärkeä elementti se on. Että ihmistä rakastetaan ja hyväksytään jopa niinä versioina itsestä, jolloin ei ole parhaimmillaan. Se kolahti. Upposi jonnekin syvälle ja havainto, jonka olen jo aiemmin itsestäni ja kiville menneestä liitostani löytänyt, on tämä. 18 vuotta tunsin ettei minua hyväksytä sellaisena kuin olen. Sain sen "vaikea" leiman otsaani jo seurustelumme alkuvaiheessa. Tunsin aina olevani jotenkin viallinen tai puutteellinen, koska minun olisi pitänyt olla vähemmän tunneihminen, vähemmän temperamenttinen, enemmän tasainen ja rauhallinen. Ja koska en ollut, olin vaikea. Loppupeleissä sellaisessa olotilassa kukaan ei pysty elämään. Kaikki me haluamme tuntea olevamme rakastettuja ja hyväksyttyjä omina itsenämme - myös niinä ei niin hyvinä päivinä.
Mutta onko se mahdotonta meille? Kykenemmekö siihen oikeasti? Rakkautta testataan juuri eniten silloin, kun se toinen osapuoli käyttäytyy huonosti tai lapsellisesti tai purkaa sitä omaa kuormaansa ja taakkaansa. Entä jos ex-kumppanini olikin oikeassa? Ja minä olenkin se, joka olen ollut sokea omille puutteilleni. Entä jos todellakin olen ns. vaikea ihminen. Ja ennen kaikkea - ovatko kaikki seuraavat suhteenikin tuomittuja epäonnistumaan? Toistanko samaa mallia myös jatkossa?
Voin sanoa, että tällaisten kysymysten risteileminen pääkopassa ei tee hyvää olotilalle. Väkisin sitä on ristiriitaisissa fiiliksissä. Toisaalta itsensä tutkiskelu on aika ajoin ihan tervettä. Varsinkin kun on kokenut jotain elämää vavisuttavaa. Aina siinä parisuhteessa ja sen pyörteissä on kaksi ihmistä. Peiliin katsominen ei ole kenellekään pahasta. Virheistäkin voi oppia.
Niistäkin on kokemusta tällä viikolla. Ai että. Virheiden tekeminen vetää nöyräksi. Sitä hetken häpeilee, tuskittelee, jopa soimaa itseään. Miten sitä voi olla niin huolimaton, tai tyhmä tai kaikkea. Mutta nekin kasvattaa. Ja opettaa. Ennen kaikkea itsestä. Aina ei voi onnistua ja toisaalta itseltään ei voi aina vaatia ja edellyttää virheetöntä suoritusta. Me olemme kaikki inhimillisiä ja teemme virheitä. Nenä pystyyn vaan ja ei kun kohti uusia pettymyksiä. Niinhän se menee.
Tavallaan ihailen tätä elämänkaarta. Se osoittaa ja opettaa meille koko ajan kaikenlaista, jos haluamme ne opit nähdä. Olin tänään hyvin lähellä vajota syvään itsesääliin tästä viikosta ( voin kertoa - se ei kaunista ketään), kun eräs työkaverini lähestyi työpöytääni. Hän oli seurannut sivusta tämän kuluneen viikon vaiheitani ja oli myötätuntoinen. Samalla kun hän lohdutti minua, hän kertoi tarinan omasta elämästään. En mene yksityiskohtiin, mutta se pysäytti. Ja nosti aavistuksen häpeän punaa kasvoilleni. Hänen tarinansa oli monin kerroin surullisempi, traagisempi ja koskettavampi kuin mikään viime aikoina minullekaan tapahtunut.
Tajusin siinä hetkessä kuinka itsekeskeisesti me ihmiset omia murheitamme usein pyöritämme. Monet toisista ihan pikkuasioilta tuntuvat asiat ovat meille niitä isoja murheita. Kaikki saa perspektiiviä, kun ottaa ne itsekeskeisyyden laput silmiltään ja havahtuu muutamaan tosiasiaan.
Kaikki on aika hyvin kun kaikki rakkaat ovat hengissä, terveinä ja on katto pään päällä ja töitäkin. On perjantai-ilta, Vain Elämää alkaa ja lasissa on punaista. Loppujen lopuksi elämä on aika jees.
Rentouttavaa viikonloppua armaat. Elämä jatkuu. Ja opettaa. Niin sen pitääkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti