Jokainen meistä on jonkun lapsi...

Haluan omistaa tämän runoni kaikille teille, joiden läheinen on kuollut väkivallan seurauksena. Osanottoni kaikille teille.

Se hetki, kun se silmissä vilistää. 

Elämä, joka eletty on ja mitä elämättä jää. 

Miltä tuntuu katsoa kauhua kasvoihin? 

Tajuta kuinka pelko valuu ytimiin ja luihin.

Järjen äänet mielestä vaimenneet, tunteet kuolleet, turtuneet.

Mikä ihmisen ajaa tekoihin kamaliin, 

niin käsittämättömiin, väkivaltaisiin. 

Kenkään meistä ei sitä kohtaaman soisi, 

jos elämämme kulkuun vaikuttaa voisi.

Niin ei aina kulje matkamme tää,

 joskus sen joku liian aikaisin puolestamme päättää.

Pahuus ei asu meissä hetkellä syntymän, 

alun ihmeessä, kynnyksellä uuden elämän.

Miksi siis meistä joku matkallamme niin harhautuu,

että kyyneltäkään emme vuodata, 

kun hän keskuudestamme poistuu.

Pieni ääni sisälläni koettaa huutaa, on levoton. 

Jokainen meistä jonkun lapsi alunperin on.

Jotain meni vaan pahasti vikaan, 

tuo mielipuoli ei aina ollut se, 

vaan olosuhteet kenties ajoi hänet likaan.

Lupaan, tuomitse koskaan en.

Koska kaikkea elämän tarkoitusperistä ymmärrä vain en.

Niin kiitollisena matkaani jatkan mä. 

Päättynyt ei tässä ruletissa tällä kertaa minun elämä. 

Pääsin kotiin, lapseni syliini sulkea sain. 

Epätodellinen olo jäljelle jäi vain.

Sen suurempaa lahjaa en uskoa saata,

sen voin taata.

Joku toinen erilaisen puhelun sai, 

luulen ymmärtäväni hänen tuskansa kai. 

Elämä on leikki arvaamaton, 

sen kulku täysin  ennustamaton.