Olen ennenkin sanonut sen, kuinka rakastan näitä hiljaisia aamunhetkiä viikonloppuisin, jolloin herään itsekseni, kun muut vielä nukkuvat ja ainoa mitä haluan tehdä, on antaa sormien juosta koneen näppäimillä. Silloin tiedän, että kovalevyni on nollautunut ja olen saanut lepoa riittävästi. Koska kun on miljoona asiaa kesken, työt kasautuvat ja arjen murheita piisaa, kirjoittamisesta ei tule mitään. Ja mitä vanhemmaksi sitä tulee, sitä tärkeämmäksi korostuu itsensä huoltaminen. Kuka meistä pitää huolta ellemme me itse?
Olen paljon pohtinut tämän kasvuvuoteni aikana sitä(kin) kuinka me ihmiset olemme niin kokonaisvaltaisia. Tarkoitan sitä, että miten meidän tiedostamattomatkin tunteet tuntuvat ja näkyvät meissä. Ohjaavat energioitamme. Niin hyvässä ja pahassa. Annan esimerkin. Nuoremman lapseni syntymän jälkeen unirytmini meni sekaisin. Hän nukkui 1,5 vuotta huonosti ja kiinni minussa. En osannut nukkua juuri lainkaan ja se jäi päälle vaikka lapsi alkoikin nukkumaan. Kärsin vuosia huonoista unista ja minulle osui muutaman kerran kuukaudessa niitä öitä, jolloin en tahtonut saada unen päästä lainkaan kiinni ja pyörin ja hyörin ja olin umpiväsynyt. Ajattelin aina, että se johtuu työstressistä ja siitä, että nykyisin olen vain tällainen unirytmini kanssa. Että tämän kanssa on vaan opittava elämään. Vältin rankkaa urheilua iltaisin, en juonut kahvia klo 17.00 jälkeen, söin hiilihydraatteja iltapalaksi, säädin lämpötilat viileäksi makuuhuoneessa jne.
Arvatkaa olenko kärsinyt enää eroni jälkeen huonoista unista? Vaikka kulunut reilu vuosi on ollut yksi elämäni rankimmista ja stressaavimmista? Olen muuttanut ja vaihtanut työpaikkaa. Työkuorma ja stressi ollut tavallistakin isompi.
Nada. Nukun paremmin kuin vuosiin.
Kärsin vuosia myös ikävistä niska- ja hartiasäryistä ja sormien puutumisesta. Ne alkoivat reilu kuusi vuotta sitten ja yhdistin ne silloiseen uuteen työhöni, jossa jouduin paljon istumaan autossa ja ajamaan. Jouduin käymään kahden viikon välein hieronnassa vaikka urheilin, venyttelin, hankin kipukoukun jne, jotta pysyin edes jonkinlaisessa kuosissa. Helmikuun jälkeen en ole käynyt hierojallakaan. Ei ole tarvinnut. Tosin huomenna ajattelin mennä. Ihan kokeeksi. Haluan kuulla mitä sokea hierojani sanoo hartioistani, joista hän aina jaksoi marmattaa kuinka laiminlyön itseäni. Knöllejä ei enää ole. Ne ovat sulaneet ahdistuksen poistuessa. Mutta hieronta on silti ihanaa.
Tapasin perjantaina yksissä juhlissa erikoisen miehen. Hän opiskelee muun muassa reikihoitajaksi. Oletteko kuulleet reikihoidosta? Se on ikään kuin energiavirtojen hoitoa, ja niiden puhdistamista. Siinä hoitaja pitää käsiään hoidettavan chakrojen eli energiakanavien päällä, ja pian ihoa alkaa kuumottaa vaikka kukaan ei koske. Itse tunsin ihan kuin pieniä sähköiskuja olisi virrannut käsistäni tämän miehen käsiin. Hänkin tunsi sen ja sanoikin, että välitän energiaa todella avoimesti ulospäin. Jokaisen keho säteilee energiaa ja lämpöä ulospäin. Toisilla avoimemmin ja puhtaampana kuin toisilla. Mitä enemmän olemme sinut ja tasapainossa itsemme ja elämämme kanssa, sitä paremmin voimme tätä hyvää energiaa ympärillemme säteillä.
Uskon siihen. Koska teen sitä itse. Tämä mieskin totesi, että minusta huokuu valtavan puhdas aura ja energia ja hän kysyi kuinka olen itseäni parantanut? Vastasin puhumalla. Ja kirjoittamalla. Olen ammentanut omat kuonani hyvin pitkälti itsestäni ulos näiden keinojen avulla. Mutta se ei ole koko totuus. Jotta olen voinut hyväksyä tekemäni ratkaisut ja päätökset, ne kivuliaammatkin, minun on täytynyt kohdata ne asiat ja tuntemukseni silmästä silmään. Raadollisen rehellisesti. Kaivaa ne vuosien ahdistuksen taustalla olevat syyt esiin ja pala palalta pilkkoa ne pieneksi silpuksi. Se ei ole kaunista. Koska itsessäkin on niin paljon virheitä ja vikaa. Mutta se on tehtävä, jotta voi eheytyä. Jotta voi alkaa taas rakastaa itseään. Aloittaa alusta. Ottaa rakkautta vastaan ja antaa sitä myös ulospäin. Koska rakkaus, jos mikä eheyttää. Etenkin toisen tuomitsematon, pyyteettömän hyväksyvä rakkaus. Kun tiedät, että toinen hyväksyy ja haluaa sinut juuri tuollaisena kuin olet, vaikka tietää heikkoutesi ja puutteesi. Eikä pelkästään hyväksy vaan itse asiassa hänen silmissään ja sydämessään olet paras juuri tuollaisena hänelle - vaillinaisenakin täydellinen. Pyyteetön rakkaus.
Elämä on niin mielenkiintoinen. Miten metsä vastaa kun sinne huudetaan? Antaako se enemmän, jos annamme enemmän? Hyvä tulee hyvän luo. Eikö?
Jos elämämme on pakahdutettuja, haudattuja murheita täynnä. Emme kohtaa itseämme sellaisena kuin olemme. Kärsimme, lukkiudumme, teeskentelemme, pidämme yllä kulisseja. Pakenemme, suoritamme, näivetymme. Kuinka voisimme silloin antaa itsestämme ulos positiivista energiaa? Voida hyvin kokonaisvaltaisesti? Emme mitenkään.
Annan pienen kotiläksyn. Mieti millaista energiaa sinä haluaisit saada muilta? Ja millaista energiaa nyt annat muille? Ovatko ne balanssissa? Energistä sunnuntaita kaikille <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti